Hiljainen päivä toimistossa. Tajuan kalenteria katsoessani, että blogin vuosipäivä on mennyt ohi jo viikko sitten. Missasin sen taas. Seitsemän vuotta tuli täyteen ja tarkoitus oli jo viisivuotissynttärien aikaan maistella pois kellarissa oleva pullo Liefmans Goudenbandia, joka on sama olut ja samaa erää kuin blogin ensimmäisessä jutussa vuodelta 2010. Hymähtelen itselleni, että tuskin hapanolut kellarissa sentään liian happamaksi menee, ehkä ensi vuonna sitten... Ajatus katkeaa puhelimen piippaukseen. Instagramiin on saapunut yksityisviesti Pilsner Urquellin viralliselta tililtä - mitähän asiaa niillä on ihan näin normaalina keskiviikkona? Kutsu Tsekkiin, vaikuttaa aivan sellaiselta massaviestiltä, joita blogisteille tipahtelee erinäisiin promotapahtumiin useita viikossa. ”Origins Tour 2017”… jaa-a, aina pitäisi olla venymässä ties mihin kissanristiäisiin. Viesti on useammassa osassa ja vasta viimeisen viestin viimeinen lause saa sykkeen nousemaan – ”We will cover the costs to get you there.” … alkaa puheluiden, viestien, kylmän hien ja sähköpostien rumba. Varoitusaika kutsun ja tapahtuman välillä on lyhyt, vain reilu viikko, mutta tällä kertaa kaikki natsaa ja muutamaa tuntia myöhemmin olen saanut järjestettyä itselleni töihin tuuraajan ja vapaata. Vahvistan viestillä kasuaalisti osallistuvani tapahtumaan, vaikka se on vaatinut kovat järjestelyt ja hieman sattumalta puolellani olevaa tuuriakin. Myöhemmin kuulen, että Joensuun kollega Jaakko ”Jaska” Matikainen on myös saanut kutsun ja lähdössä reissuun. Tunnelma kohoaa, mutta kylmä hiki laskeutuu jälleen nopeasti – passi on mennyt vanhaksi! Valokuvaamoon heti illalla ja sitten seuraavana päivänä kytikselle antamaan sormenjäljet. Enää toivotaan, että byrokratian rattaat pyörähtävät riittävän nopeasti ja passin saa handuun ennen lähtöä. Tällä kertaa kaikki menee tältäkin osin putkeen. Hämmästyttävää, matka on alkamassa suotuisten tähtien alla. Lentoliputkin tipahtavat sovitusti sähköpostiin ja Helsinki-Vantaa kutsuu.
Olen niin kokenut matkaaja, että olen tätä ennen lentänyt ulkomaille kahdesti. Ysiluokan päätteeksi Budapestiin ja vuonna 2011 Liettuaan. Pieni jännitys on päällä, että kuinkahan Raumam boik lentokentällä löytää oikeille mestoille, mutta helpostihan se käy, kun on etukäteen imuroinut toimintatavat netistä muistiin. Istuskelen turvatarkastuksen jälkeen kahvilla ja banaanilla. Ylihintaista reissumiestä ei kentältä raaskinut ostaa, joten Juhla Mokka ja ”köyhän miehen vehnis” saavat nyt ajaa saman asian. Jännitys alkaa helpottamaan, oikea portti on näköpiirissä ja lähtöön vielä vajaa tunti aikaa. Mietiskelen, että milloinkohan Joensuun olutsoturi saapuu paikalle ja pitäisiköhän käydä Oak Barrelissa ottamassa se kuuluisa reissun ensimmäinen. Olen jo laittamassa Jaskalle viestiä, kun messengeriin tipahtaa kuva. Se on Jaskalta ja Oak Barrelista tietenkin - great minds drink a like! Kahvi siirtyy ennätysajassa kitusiin ja liikahdan kepeällä askeleella idän karjua moikkaamaan. Oak Barrelin hanavalikoimassa ei ole mielenkiintoisia oluita, joten otan vanhan tutun ja aina toimivan Fuller’s ESB:n pullosta. Suoritamme reissun ekat selfiet ja somepäivitykset alta pois. Tunnelma on odottava, ei vielä letkeä eikä järin rento. Kumpikaan ei tiedä sen enempää mihin olemme ryhtymässä.
 |
| Harri (vasemmalla) ja Jaakko. Kuva: Jaakko Matikainen |
Prahan lentokentällä harhailemme laukkujen saamisen jälkeen etsien kuljettajaamme. Urquell kylttiä ei vaan näy missään. Jaska keventää tunnelmaa vitsailemalla, että nyt olisi kilpailevalla panimolla mahdollisuus suorittaa blogistien kaappaus. Eipä vaan paikalla näy Kozelia tai Staroprameniakaan. Hetken kuluttua liukuovista saapuu kuitenkin veistoksellinen adonis – kuin kymmenen vuotta vanhempi jo uransa lopettanut Jaromir Jagr uljaassa takatukassaan – ja hänellä, kenelläpä muullakaan, on meille osoitettu kyltti hallussaan. Kuski kyselee, olemmeko tulossa Budapestista, mutta onneksi Helsinki on hänen listoissaan myös. Seuraamme takatukkaa valkoiselle tilataksille. Kuskin englanti ei ole kovin sujuvaa, mutta ymmärrämme yskän – takakopassa on kylmälaukku ja sisällä on ”beer”. Osasin ennakkoon jo odottaa, että meistä varmaan pidetään reissussa hyvää huolta, enkä näemmä ollut väärässä. Kuski lähtee kyltteineen odottelemaan Unkarin kavereita. Jäämme takakopalle kahden päivystämään kylmät Urquellit käsissämme. Se ensimmäinen vieraalla maaperällä. Ensipuraisu kitusiin ja sitten some laulamaan – blogistit työssään. Olut on hyvää, se on kylmää ja seisomme Prahassa lentokentän vilkkaasti liikennöidyllä parkkiksella nauttimassa sitä.
Tunnelma on hieman erikoinen. Emme tiedä yhtään minkälaista porukkaa tapahtumaan on osallistumassa. Olisiko mukana vanhoja journalistipieruja, jotka ylenkatsovat ja nauravat kaltaisillemme blogisteille vai olisiko mukana muita kaltaisiamme harrastelijoita. Unkarin pojat saapuvat ja taas takakopassa on ”beer” – kädenpuristukset, tölkit auki ja tutustumaan. Kanssamme suhteellisen samanikäisiltä vaikuttavat pustan pojat, Gergely ja Gábor, ovat myös vain olutblogisteja, eli siltäkin kantilta kaikki alkaa vaikuttamaan hyvältä. Henki on heti päällä ja Urkki edelleen hyvää, olkoonkin suoraan tölkistä parkkipaikalla nautittuna. Huomaan, että maku on samankaltainen kuin Suomessakin. Kuski palaa jälleen autolle – Kööpenhaminasta saapuva kone on melkein tunnin myöhässä... nyt pojat odotellaan. Tunnin päästä odottamamme tanskalainen jo saapuukin ja taas takakopassa on "beer". Hi, I'm James, aloittaa tanskalainen. Jännä nimi ja aksentti miehellä, mietiskelen, mutta nopeasti käy ilmi, että kyseessä onkin ruotsissa opiskeleva skotti, jonka helpoin lento paikalle tuli Kööpenhaminan kautta. Nousemme autoon. Tunnelma on nousussa. Viisi äijää vieraassa maassa Urquellit kädessä ja matkalla Plzeniin. Kaikki on auki. Kukaan ei tiedä mitä tuleman pitää, mutta jokainen tietää, että meininkiä ja olutta tulee olemaan. Janoa tuskin tarvitsisi kärsiä, se nyt oli jo käynyt selväksi.
Noin tunnin ajon jälkeen takatukka jättää meidät hotellin oven eteen. Sisällä on nimi listassa ja sisäänkirjautuminen käy vaivatta. Minulla, Jaskalla ja Jamesillä on viereiset huoneet, kiva juttu. Aikataulu kertoo, että ensimmäisen dinnerin alkuun on noin tunti. Poistumme huoneisiimme tiputtamaan matkatavarat ja siistiytymään. Huoneen ovi aukeaa ja vastassa on iso Pilsner Urquell kassi. Pari Urkkia on jo alla ja naurahdan spontaanisti - mitähän nyt seuraa. Kassista löytyy toppaliivi, juuri sitä kokoa, jonka ilmoitin kun kysyivät t-paidan kokoa. Liivin tarkoitus jää epäselväksi, koska ulkona on 25 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Mukana on myös jonkinlainen peltinen salkku, jossa on sisällä neljä tölkkiä Urkkia. Lämpimiä tietysti, joten annan niiden olla. Pöydällä on myös nimelläni varustettu kirjekuori ja tapahtuman ohjelma. Kirjekuoresta löytyvässä kirjeessä kerrotaan, että minibaarissa on "2x complimentary Pilsner Urquell". Miten hyvältä se kuulostaakaan, luen sen kahdesti ja sitten korkkaan minibaarista kylmän Urkin. Panimo on suoraan tien toisella puolella. Melko siistiä ja Urkkikin maistuu taas hyvälle.
Suomalais-skottilainen triomme iskeytyy dinnerille ensimmäisten joukossa. Ruoka on seisovassa pöydässä ja käymme aterioimaan. Kello on jo iltapäivällä kahden paremmalla puolella. Ei mene kauaakaan, kun pöytään tuodaan tuoppi Urkkia, omassa lasissaan tietysti. Kippistelemme, tässä vaiheessa vielä ihan englanniksi cheersit heittäen. Paikalle valuu hiljakseen lisää väkeä. Ei vieläkään journalistipieruja joukossa, mutta epäilyttävästi hipsterien näköistä porukkaa kyllä soluttautuu olutnörttien joukkoomme. Odotin jotain esittelyjä, mutta ketään ei esitellä. On meillä sentään nimilaput. Panimon pr-mies, Robert Lobovsky, ottaa tilan haltuun ja nostelee maljaa. Urkkia mies kehuu kovasti, yllättäen. Oudosti vain muutamalla tyypillä on tuopit kourissaan, mutta emme anna sen haitata. Pilsneri maittaa ja heitämme ilmaan ensimmäiset tuoppien kilistelyt paikallisella kielellä - Na zdravi! Kuulostaa ja tuntuukin hieman kliseiseltä, mutta samalla silti jotenkin luontevalta. Nyt ollaan nimittäin paikan päällä. 31 henkinen joukkomme jaetaan nimilappujen värien perusteella kahteen tiimiin, vihreään ja punaiseen. Tuoppeja kilistellyt suomalais-skottilainen triomme on vihreissä. Myhäilemme ja otamme hörpyt. Sanaton, vain eleillä ilmaistu male bonding on tosiasia.
Olemme nyt sellaisella alueella, jonne ei ryhmiä yleensä päästetä. Tynnyripaja on sinänsä mielenkiintoinen, mutta itse varsinainen panimo kiinnostaa minua enemmän. Katselen ympärilleni ja totean mielessäni, että eivät vaikuta ainakaan tarkoituksella siivonneen puuverstasta, vaan kaikki vaikuttaa olevan niin sanotusti paikoillaan. Hieman sekavasti, mutta tarkoitetusti. Duunit on jääneet siihen kun äijät ovat lähteneet ja jatkunee siitä taas huomenna. Tuntuu rehdiltä, eikä Pohjois-Korealaiselta esitykseltä. Paikalle klopottelevat panimohevoset vievät meidät bussin sijaan takaisin varsinaisen panimorakennuksen eteen. On kulunut miltei jo tunti ilman olutta, mutta sitä ei kuitenkaan vielä tunnu kaipaavan. Kierros on mielenkiintoinen ja vieraiden ihmisten hiljakseen tapahtuva tutustumisprosessi vielä kesken. Sosiaalinen paine ei kannusta hillittömään kaatamiseen, jokainen tietää päivän ohjelman olevan vielä alkupuolella, vaikka lähestyvästä kliimaksista onkin ilmassa jo pieni aavistus.
Panimorakennuksen sisällä katsomme selvästi turistiryhmille tarkoitetussa huoneessa lyhyen videon. Eva kertoo videon ohessa oluen raaka-aineista ja prosessista. Sisällä on piinaavan lämmin, suorastaan kuuma ja mallas tuoksuu herkullisesti. Saamme tietää, että mäskäys on parhaillaan käynnissä. Kuumuudessa alkaa suuta kuivaa. Siirrymme parin käytävän ja portaikon kautta tilaan, jossa on panimon vanha jo käytöstä poistettu kuparinen kattilarivistö. Tämä on se, jota yleisö pääsee aivan käsin koskettelemaan ja ihastelemaan. Taputtelen kuparia ja ajattelen, että on kyllä komeita vehkeitä. Kotona ei saunasta löydy aivan samanlaisia. Historian havinaakin on ilmassa - laitteet on samat, joita Michael Jackson aikoinaan ihasteli Beer Hunter televisiosarjassaan. Evan vauhdikas esitys kertoo kuparin ylivertaisuudesta lämmön johtavuudessa ja muuta faktaa keittomäskäyksestä. Tuttua juttua, joko siirrytään eteenpäin... ja siirrytäänhän me. Käymme uuden panimon puolella, mutta vain parvella ja vielä edellistäkin kuumemmassa tilassa, koska prosessi on käynnissä juuri täällä. Uudet laitteet ovat myös kuparia, koska panimo on modernisoinnin yhteydessä halunnut pitää prosessin mahdollisimman samankaltaisena. Mallas tuoksuu, mutta yhtään ihmistä ei panimon puolella näy - kaikki oluentekijät, kaksi tai kolme henkilöä per vuoro, ovatkin lasiseinän takana valvomossa katsomassa ruutuja. Oluenteko hoituu automatiikalla ja ihmisiä tarvitaan vain valvomaan laitteiden toimintaa. Tämä on nykyaikaa. Urquell ei tosin väitäkään olevansa craft beeriä tai käsityöolutta.
Siirrymme panimotiloista taas turistikierrosta varten rakennettuun tilaan, jossa näytillä on panimon alkuperäinen teräksinen käymisastia. Astia kaivettiin ensimmäisen maailmansodan aikaan maan sisään, ettei terästä olisi otettu sotateollisuuden käyttöön ja samasta syystä se piilotettiin toisen maailmansodan aikana panimon alla oleviin luoliin jään sisään. Mielenkiintoista ja hienoa, mutta silti vain välivaihe matkalla kaikkein pyhimpään. Paikkaan, jota tässä vaiheessa kaikki jo odottavat. Tuo paikka on tietysti panimon alla olevat luolat, jossa tarjolla olisi sitä suodattamatonta ja pastöroimatonta aitoa Urquellia. Samalla reseptillä, näin ainakin väitetään, vuodesta 1842 valmistettua ensimmäistä vaaleaa pils-tyylistä lageria. Oppaamme Eva osaa hommansa. Porukka on janoista ja hän tietää sen. Tunnelma nousee oppaan johdatuksella, hetki lähenee. Kävelemme pari sataa metriä viileissä luolastoissa. Hotellihuoneessa ollut kevyttoppaliivi oli tarkoitettu tänne otettavaksi, oppaallakin sellainen on, mutta ei meille siitä kukaan kertonut. Ei ole niin väliksikään, koska suomipojat ovat viileydestä lähinnä mielissään. Siirrymme muutaman mutkan jälkeen viimein tilaan, jossa on isoja neljätuhatlitraisia tammitynnyreitä. Kolmessa esillä olevassa tynnyrissä on avokäyminen meneillään. Nousen parvelle ja katselen, että tuossa sitä nyt on. Aiemmin kuulimme termin "parallel brewing". Se tarkoittaa sitä, että Urquell ottaa jokaisesta oluterästä osan kellareihin käymään perinteisellä tavalla ja sitten lopputulosta verrataan nykyaikaisella tavalla tehtyyn. Kuulostaa hienolta markkinoinnilta, mitä se varmaan onkin, mutta kaikki tuntuu tässä vaiheessa hienolta. Elämys on vain metrien päässä.
Meidät ohjataan sivulla olevaan pieneen nykyaikaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa on isot kolpakot ja snackseja kaikille. Kolpakko käydään täyttämässä siinä legendaarisessa paikassa, josta kaikki panimolla kierroksen tehneet puhuvat - tynnyrihuoneessa. Neljätuhatlitraisia tammitynnyreitä on hämärästi valaistussa luolassa käytävän molemmilla puolilla kahdessa kerroksessa. Eränumerot ja päivämäärät näkyvät tynnyreissä merkittyinä, joten kaikissa lienee tavaraa sisällä. Ja jos ei ole, niin ainakin kusetus on taidokas, sillä merkinnät ovat realistisen tuoreita. Käytävän loppupäässä on tarjoilu käynnissä ja ensimmäiset ovat ehtineet jo saada tuoppeihinsa täytettä. Ilmeet ovat paljonpuhuvia. Raivaamme tiemme ahtaassa käytävässä jonoon ja ei mene kauaakaan kun lasejamme täytetään jo. Teemme saman kuin kaikki muutkin ennen meitä - otamme kamerat esiin ja kuvaamme, kun tuoppiin kaatuu tavaraa. Tämä on sitä blogistien laiffia. Saan oman kolpakolliseni käsiin heti Jaskan jälkeen. Ensinuuhkaisulla vaikuttaa todella lupaavalta. Käytävällä on paljon jengiä, joten joudumme peruuttamaan hieman saadaksemme hyvät maisteluasemat.
Otamme kamerallani parit kuvat hämärässä valaistuksessa ja alamme maistelemaan tuotetta. Miten pehmeää, miten maltaista ja aromaattisen humalaista. Aivan eri olut kuin tölkissä myytävä pastöroitu Urquell. Kellerbiermäinen. Suomipoikien ei tarvitse tässä hetkessä juuri sanoja vaihtaa. Hetki on ainutlaatuinen ja molemmat tietävät sen. Koko joukkio on yhtä hymyä. Tässä se nyt on, the real deal. Evan lupaukset saavat katetta, maku on todella hyvä ja hekuma on tosiasia.
Palaamme takaisin modernisti sisustettuun huoneeseen, jossa istumme pöytiin. Pöytäämme isketään vanhanaikainen vaahtoava kannu, jossa on lisää juuri tynnyristä laskettua Urquellia. Tarjolla on tsekkiläisiä juustoja, joista yksi on erinomaisen savuinen. Lisäksi salami- tai chorizotyylistä kestomakkaraa ja leipää. Heitämme pöytäseurueen, kahden saksalaisen ja Jaskan kesken spontaanit na zdravit ja kilistämme tuoppeja. Koko reissun ydin tuntuu löytyneen. Urquell ei ole koskaan maistunut yhtä hyvälle. Pr-mies Robert ottaa taas tilan haltuun ja pitää pienen tietovisan, joka ei kuitenkaan tunnu jengiä kiinnostavan. Itsekin olen tässä vaiheessa enemmän innostunut syömisestä ja juomisesta. Oikeat vastaukset kuitenkin tulevat ja Pr-mies liekehtii. Reissun ensimmäinen miinusmerkkinen asia tulee seuravaaksi - meitä pyydetään nousemaan pöydästä ja siirtymään eteenpäin, koska aikataulu on tiukka. Olemme tuskin saaneet ensimmäistä tuopposta loppuun kun taas pitäisi mennä. Aiemmissa kohdissa meni suunniteltua enemmän aikaa ja nyt jälkimmäinen ryhmä puskee jo päälle. Saksalainen haluaa vielä kaataa kannusta jokaisen tuopin täyteen - en asetu poikkiteloin, vaan otan tarjoilun mieluusti vastaan. Siemailemme raivoisasti ja tyhjennämme pikavauhtia tuopit ennen seuraavaa kohdetta. Nopeasta iskusta jää hyvä nousu päälle. Nousemme luolastosta takaisin ulkoilmaan, jossa aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Lämpöä on edelleen noin 25 astetta.
Siirrymme bussikyydillä panimon alueella olevalle vesitornille, jossa entinen Panimomestari Pavel Prucha pitää meille puolen tunnin mittaisen luennon panimon oman kaivon vedestä ja sen pehmeydestä. Mielenkiintoista asiaa, mutta aivan väärällä hetkellä. Äkillinen siirtyminen ja pieni nousu näkyy levottomuutena joukoissa. Itse sentään edes esitän kiinnostunutta, mutta pari saksalaista, ei kuitenkaan he, joiden kanssa jaoimme pöydän aiemmin, somettaa huolta vailla vanhan panimomestarin edessä. Ei mitään kunnioitusta. Skotti on tästä sisäisesti raivoissaan, hän on kunnian mies. Vesiluennostakin siis selvitään ja seuraavaksi edessä olisi tunnin vapaa-aika ennen iltabileitä.
Jatkuu osassa 2...
Tunnelma on hieman erikoinen. Emme tiedä yhtään minkälaista porukkaa tapahtumaan on osallistumassa. Olisiko mukana vanhoja journalistipieruja, jotka ylenkatsovat ja nauravat kaltaisillemme blogisteille vai olisiko mukana muita kaltaisiamme harrastelijoita. Unkarin pojat saapuvat ja taas takakopassa on ”beer” – kädenpuristukset, tölkit auki ja tutustumaan. Kanssamme suhteellisen samanikäisiltä vaikuttavat pustan pojat, Gergely ja Gábor, ovat myös vain olutblogisteja, eli siltäkin kantilta kaikki alkaa vaikuttamaan hyvältä. Henki on heti päällä ja Urkki edelleen hyvää, olkoonkin suoraan tölkistä parkkipaikalla nautittuna. Huomaan, että maku on samankaltainen kuin Suomessakin. Kuski palaa jälleen autolle – Kööpenhaminasta saapuva kone on melkein tunnin myöhässä... nyt pojat odotellaan. Tunnin päästä odottamamme tanskalainen jo saapuukin ja taas takakopassa on "beer". Hi, I'm James, aloittaa tanskalainen. Jännä nimi ja aksentti miehellä, mietiskelen, mutta nopeasti käy ilmi, että kyseessä onkin ruotsissa opiskeleva skotti, jonka helpoin lento paikalle tuli Kööpenhaminan kautta. Nousemme autoon. Tunnelma on nousussa. Viisi äijää vieraassa maassa Urquellit kädessä ja matkalla Plzeniin. Kaikki on auki. Kukaan ei tiedä mitä tuleman pitää, mutta jokainen tietää, että meininkiä ja olutta tulee olemaan. Janoa tuskin tarvitsisi kärsiä, se nyt oli jo käynyt selväksi.
 |
| The mullet |
Noin tunnin ajon jälkeen takatukka jättää meidät hotellin oven eteen. Sisällä on nimi listassa ja sisäänkirjautuminen käy vaivatta. Minulla, Jaskalla ja Jamesillä on viereiset huoneet, kiva juttu. Aikataulu kertoo, että ensimmäisen dinnerin alkuun on noin tunti. Poistumme huoneisiimme tiputtamaan matkatavarat ja siistiytymään. Huoneen ovi aukeaa ja vastassa on iso Pilsner Urquell kassi. Pari Urkkia on jo alla ja naurahdan spontaanisti - mitähän nyt seuraa. Kassista löytyy toppaliivi, juuri sitä kokoa, jonka ilmoitin kun kysyivät t-paidan kokoa. Liivin tarkoitus jää epäselväksi, koska ulkona on 25 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Mukana on myös jonkinlainen peltinen salkku, jossa on sisällä neljä tölkkiä Urkkia. Lämpimiä tietysti, joten annan niiden olla. Pöydällä on myös nimelläni varustettu kirjekuori ja tapahtuman ohjelma. Kirjekuoresta löytyvässä kirjeessä kerrotaan, että minibaarissa on "2x complimentary Pilsner Urquell". Miten hyvältä se kuulostaakaan, luen sen kahdesti ja sitten korkkaan minibaarista kylmän Urkin. Panimo on suoraan tien toisella puolella. Melko siistiä ja Urkkikin maistuu taas hyvälle.
Suomalais-skottilainen triomme iskeytyy dinnerille ensimmäisten joukossa. Ruoka on seisovassa pöydässä ja käymme aterioimaan. Kello on jo iltapäivällä kahden paremmalla puolella. Ei mene kauaakaan, kun pöytään tuodaan tuoppi Urkkia, omassa lasissaan tietysti. Kippistelemme, tässä vaiheessa vielä ihan englanniksi cheersit heittäen. Paikalle valuu hiljakseen lisää väkeä. Ei vieläkään journalistipieruja joukossa, mutta epäilyttävästi hipsterien näköistä porukkaa kyllä soluttautuu olutnörttien joukkoomme. Odotin jotain esittelyjä, mutta ketään ei esitellä. On meillä sentään nimilaput. Panimon pr-mies, Robert Lobovsky, ottaa tilan haltuun ja nostelee maljaa. Urkkia mies kehuu kovasti, yllättäen. Oudosti vain muutamalla tyypillä on tuopit kourissaan, mutta emme anna sen haitata. Pilsneri maittaa ja heitämme ilmaan ensimmäiset tuoppien kilistelyt paikallisella kielellä - Na zdravi! Kuulostaa ja tuntuukin hieman kliseiseltä, mutta samalla silti jotenkin luontevalta. Nyt ollaan nimittäin paikan päällä. 31 henkinen joukkomme jaetaan nimilappujen värien perusteella kahteen tiimiin, vihreään ja punaiseen. Tuoppeja kilistellyt suomalais-skottilainen triomme on vihreissä. Myhäilemme ja otamme hörpyt. Sanaton, vain eleillä ilmaistu male bonding on tosiasia.
Virallinen kuvaaja, joka seuraa mukanamme melkein joka paikkaan, ottaa koko joukosta kuvan panimon kuuluisalla portilla. Jatkamme vihreän ryhmämme kanssa ensin panimon perällä olevalle verstaalle, jossa panimon "cooperit", eli tynnyrintekijät ovat juuri lopettaneet päivän työnsä. Siirtyminen tapahtuu bussilla - tehdasalueella on sen verran mittaa, ettei blogisteja sun muita haluta kävelyttää sen läpi. Hersyvästi naurava ja vauhdikas oppaamme Eva kertoo, että panimolla oli aikoinaan seitsemänsataa tynnyrintekijää, mutta nyt heitä on enää kahdeksan. Aiemmin kaikki olut tarjoiltiin tynnyreistä, nyt valtaosa pullotetaan tai tölkitetään. Useaan otteseen painotetaan, että on pysyttävä ryhmän mukana.
Panimorakennuksen sisällä katsomme selvästi turistiryhmille tarkoitetussa huoneessa lyhyen videon. Eva kertoo videon ohessa oluen raaka-aineista ja prosessista. Sisällä on piinaavan lämmin, suorastaan kuuma ja mallas tuoksuu herkullisesti. Saamme tietää, että mäskäys on parhaillaan käynnissä. Kuumuudessa alkaa suuta kuivaa. Siirrymme parin käytävän ja portaikon kautta tilaan, jossa on panimon vanha jo käytöstä poistettu kuparinen kattilarivistö. Tämä on se, jota yleisö pääsee aivan käsin koskettelemaan ja ihastelemaan. Taputtelen kuparia ja ajattelen, että on kyllä komeita vehkeitä. Kotona ei saunasta löydy aivan samanlaisia. Historian havinaakin on ilmassa - laitteet on samat, joita Michael Jackson aikoinaan ihasteli Beer Hunter televisiosarjassaan. Evan vauhdikas esitys kertoo kuparin ylivertaisuudesta lämmön johtavuudessa ja muuta faktaa keittomäskäyksestä. Tuttua juttua, joko siirrytään eteenpäin... ja siirrytäänhän me. Käymme uuden panimon puolella, mutta vain parvella ja vielä edellistäkin kuumemmassa tilassa, koska prosessi on käynnissä juuri täällä. Uudet laitteet ovat myös kuparia, koska panimo on modernisoinnin yhteydessä halunnut pitää prosessin mahdollisimman samankaltaisena. Mallas tuoksuu, mutta yhtään ihmistä ei panimon puolella näy - kaikki oluentekijät, kaksi tai kolme henkilöä per vuoro, ovatkin lasiseinän takana valvomossa katsomassa ruutuja. Oluenteko hoituu automatiikalla ja ihmisiä tarvitaan vain valvomaan laitteiden toimintaa. Tämä on nykyaikaa. Urquell ei tosin väitäkään olevansa craft beeriä tai käsityöolutta.
Siirrymme panimotiloista taas turistikierrosta varten rakennettuun tilaan, jossa näytillä on panimon alkuperäinen teräksinen käymisastia. Astia kaivettiin ensimmäisen maailmansodan aikaan maan sisään, ettei terästä olisi otettu sotateollisuuden käyttöön ja samasta syystä se piilotettiin toisen maailmansodan aikana panimon alla oleviin luoliin jään sisään. Mielenkiintoista ja hienoa, mutta silti vain välivaihe matkalla kaikkein pyhimpään. Paikkaan, jota tässä vaiheessa kaikki jo odottavat. Tuo paikka on tietysti panimon alla olevat luolat, jossa tarjolla olisi sitä suodattamatonta ja pastöroimatonta aitoa Urquellia. Samalla reseptillä, näin ainakin väitetään, vuodesta 1842 valmistettua ensimmäistä vaaleaa pils-tyylistä lageria. Oppaamme Eva osaa hommansa. Porukka on janoista ja hän tietää sen. Tunnelma nousee oppaan johdatuksella, hetki lähenee. Kävelemme pari sataa metriä viileissä luolastoissa. Hotellihuoneessa ollut kevyttoppaliivi oli tarkoitettu tänne otettavaksi, oppaallakin sellainen on, mutta ei meille siitä kukaan kertonut. Ei ole niin väliksikään, koska suomipojat ovat viileydestä lähinnä mielissään. Siirrymme muutaman mutkan jälkeen viimein tilaan, jossa on isoja neljätuhatlitraisia tammitynnyreitä. Kolmessa esillä olevassa tynnyrissä on avokäyminen meneillään. Nousen parvelle ja katselen, että tuossa sitä nyt on. Aiemmin kuulimme termin "parallel brewing". Se tarkoittaa sitä, että Urquell ottaa jokaisesta oluterästä osan kellareihin käymään perinteisellä tavalla ja sitten lopputulosta verrataan nykyaikaisella tavalla tehtyyn. Kuulostaa hienolta markkinoinnilta, mitä se varmaan onkin, mutta kaikki tuntuu tässä vaiheessa hienolta. Elämys on vain metrien päässä.
 |
| Avokäymistynnyrit. Oppaamme Eva ensimmäisenä lattiatasossa. |
Meidät ohjataan sivulla olevaan pieneen nykyaikaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa on isot kolpakot ja snackseja kaikille. Kolpakko käydään täyttämässä siinä legendaarisessa paikassa, josta kaikki panimolla kierroksen tehneet puhuvat - tynnyrihuoneessa. Neljätuhatlitraisia tammitynnyreitä on hämärästi valaistussa luolassa käytävän molemmilla puolilla kahdessa kerroksessa. Eränumerot ja päivämäärät näkyvät tynnyreissä merkittyinä, joten kaikissa lienee tavaraa sisällä. Ja jos ei ole, niin ainakin kusetus on taidokas, sillä merkinnät ovat realistisen tuoreita. Käytävän loppupäässä on tarjoilu käynnissä ja ensimmäiset ovat ehtineet jo saada tuoppeihinsa täytettä. Ilmeet ovat paljonpuhuvia. Raivaamme tiemme ahtaassa käytävässä jonoon ja ei mene kauaakaan kun lasejamme täytetään jo. Teemme saman kuin kaikki muutkin ennen meitä - otamme kamerat esiin ja kuvaamme, kun tuoppiin kaatuu tavaraa. Tämä on sitä blogistien laiffia. Saan oman kolpakolliseni käsiin heti Jaskan jälkeen. Ensinuuhkaisulla vaikuttaa todella lupaavalta. Käytävällä on paljon jengiä, joten joudumme peruuttamaan hieman saadaksemme hyvät maisteluasemat.
 |
| The ensipuraisu! Kuva: Jaakko Matikainen |
 |
| Jaska ja sakut |
Palaamme takaisin modernisti sisustettuun huoneeseen, jossa istumme pöytiin. Pöytäämme isketään vanhanaikainen vaahtoava kannu, jossa on lisää juuri tynnyristä laskettua Urquellia. Tarjolla on tsekkiläisiä juustoja, joista yksi on erinomaisen savuinen. Lisäksi salami- tai chorizotyylistä kestomakkaraa ja leipää. Heitämme pöytäseurueen, kahden saksalaisen ja Jaskan kesken spontaanit na zdravit ja kilistämme tuoppeja. Koko reissun ydin tuntuu löytyneen. Urquell ei ole koskaan maistunut yhtä hyvälle. Pr-mies Robert ottaa taas tilan haltuun ja pitää pienen tietovisan, joka ei kuitenkaan tunnu jengiä kiinnostavan. Itsekin olen tässä vaiheessa enemmän innostunut syömisestä ja juomisesta. Oikeat vastaukset kuitenkin tulevat ja Pr-mies liekehtii. Reissun ensimmäinen miinusmerkkinen asia tulee seuravaaksi - meitä pyydetään nousemaan pöydästä ja siirtymään eteenpäin, koska aikataulu on tiukka. Olemme tuskin saaneet ensimmäistä tuopposta loppuun kun taas pitäisi mennä. Aiemmissa kohdissa meni suunniteltua enemmän aikaa ja nyt jälkimmäinen ryhmä puskee jo päälle. Saksalainen haluaa vielä kaataa kannusta jokaisen tuopin täyteen - en asetu poikkiteloin, vaan otan tarjoilun mieluusti vastaan. Siemailemme raivoisasti ja tyhjennämme pikavauhtia tuopit ennen seuraavaa kohdetta. Nopeasta iskusta jää hyvä nousu päälle. Nousemme luolastosta takaisin ulkoilmaan, jossa aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Lämpöä on edelleen noin 25 astetta.
 |
| Olemme juuri nousseet kellareista ylös. |
Siirrymme bussikyydillä panimon alueella olevalle vesitornille, jossa entinen Panimomestari Pavel Prucha pitää meille puolen tunnin mittaisen luennon panimon oman kaivon vedestä ja sen pehmeydestä. Mielenkiintoista asiaa, mutta aivan väärällä hetkellä. Äkillinen siirtyminen ja pieni nousu näkyy levottomuutena joukoissa. Itse sentään edes esitän kiinnostunutta, mutta pari saksalaista, ei kuitenkaan he, joiden kanssa jaoimme pöydän aiemmin, somettaa huolta vailla vanhan panimomestarin edessä. Ei mitään kunnioitusta. Skotti on tästä sisäisesti raivoissaan, hän on kunnian mies. Vesiluennostakin siis selvitään ja seuraavaksi edessä olisi tunnin vapaa-aika ennen iltabileitä.
Jatkuu osassa 2...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja kommentoi. Kommentit menevät valvonnan kautta.