Kotiolutta: Tanttalan Panimon Belgian Blonde ja Belgian Dark Strong

Turengista tärähtää testiin Tanttalan tutun tekijän tiukat tuotokset.

 

Tanttalan Belgian Blonde

7,2% | Pullotettu 30.3.2024

 

Spekseistä ei muuta tietoa kuin etiketissä kerrotut vahvuus ja ikä, mutta tyyliltään siis belgiblonde. Tunnetuin kaupallinen esimerkki tästä tyylistä lienee Leffe.

 

  

Olut on kauniin kirkkaan kultainen ja vaahdoltaan runsas. Eläväiset hiilihapot aitoon belgityyliin. Raikas tuoksu, jossa on kaikki hyvän belgiblonden standardit, eikä mitään turhaa kikkailua. Raikkaat kuivahedelmät, päärynäisyyttä, uuniomenaa ja mausteisuutta. Hyvä raikkaus maussakin - pidempi kypsytys näyttäytyy hieman jopa normaalia kuivempana suutuntumana. Katkero kutittelee hennosti ja vahvuus lämmittää. Hiukan kuivempi ja mausteisempi blonde, sellaisen pehmeämmän hedelmäisyyden kustannuksella. Makua ja särmää on enemmän kuin Leffessä - saisonmaisempi olut siis - ja sehän sopii mulle! Tuoreena ollut varmaan pyöreämmän hedelmäinen, nyt kuivempi, ei kuitenkaan hapettunut vaan laatu mielestäni erittäin hyvä. Hienoa belgi taas Tanttalalta!

 

Belgian Dark Strong

10,5% | Pullotettu 14.1.2024

 

Seuraavaksi maistoon tämä quadrupeliin vertautuva kaikkein vahvin belgialaistyylisten oluiden suuntaus. Vahvuutta 10,5% ja pullotus 11 kuukautta sitten. 

 

 

Olut on ruskea, valoa vasten kauniisti läpikuultavan rubiininpunainen. Vaahto kestää pitkään. Tuoksussa on limpunkuorta, rusinaa, karamellia, kuivattuja hedelmiä, siirappia sekä taustalla huokuvaa alkoholin voimakkuutta. Aivan pätevä tuoksu tähän tyylilajiin. Maltaisia sekä kandisokerimaisia piirteitä, mikä on hyvä sillä molempia tarvitaan. Hiivasta on tullut ehkä pientä anismaista mausteisuutta ja hentoa lakritsiakin tuoksuun mukaan. Makukin on mainio, mutta kokonaisuus jää hieman erinomaisesta. Vahvuus puskee lopulta kuivahkossa lopetuksessa läpi, kun parhaissa belgeissä taustalta vain huokuu lämpöä. Se onkin ainoa moite, sillä maku on oikeinkin mainio ja tuoksun mukainen - vahvan tumman belgin peruspalikoita - kuivahedelmää, hieman rusinaisuutta, karamellia, limppua. Vahvuus nousee poskipäihin kun lasillinen etenee, eli meininki nousee nauttiessa sitä ei käy kiistäminen. Oikein mainio ja tyylinmukainen olut. Iän myötä myös hyvin asettunut.

Arvioidut oluet saatu tekijältä.

Maistelussa isot jytkyt Alesmith Speedway Stout ja Sierra Nevada Barrel-Aged Narwhal

Illan jo pimetessä maistoon pari isompaa jytkyä. Maistelen vuorotellen lasillinen kerrallaan, en siis rinnakkain. Näistä Speedway Stout on ehkä se legendaarisempi, mutta itse en ole sitä koskaan aikaisemmin maistanut. Narwhalin, juuri tämän tynnyrikypsytetyn version, olen kerran aikaisemmin nauttinut ja silloin tykkäsin todella paljon. Nyt on siis oletettavasti melkoista tykittelyä luvassa.

 

Alesmith Speedway Stout

12% | Sisältää kauramallasta, ohramallasta ja kahvia

Mustaa jykevää nektaria kaatuu lasiin. Vaahto on mokkainen ja pitsikäs. Tuoksussa paahteinen mallas saa hieman karamellimaisia sekä kermaisia syventäviä sävyjä ja tummapaahtoisen kahvin peräti espressomainen aromi tulee siihen selkeänä rinnalle. Onpa aikamoinen tuoksu - tällaiset erinomaiset vaan erottuvat niistä tosi hyvistäkin selkeästi. Maku ei tuoksun jälkeen voi olla enää muuta kuin kultaa. Mustaa kultaa. Suutuntuma on pehmeän kaurainen, täyteläinen ja pehmeän kuohkeat hiilihapot kruunaavat kokonaisuuden. Pelkkää kermaista linnunmaitoa olut ei ole vaan katkeroakin löytyy, kahvista tulee pientä olueen sopivaa kitkeryyttä ja pieni lämmittävyyskin nousee loppuun - kuten näissä vahvuuksissa kuuluukin. Pehmeä yleisilme kuitenkin, mutta ei siis todellakaan mikään läpsyttely vaan kaikkea on isosti. Aivan ansaittu asema klassikkona. En ole juurikaan parempaa imperial stoutia maistanut - ainakaan sellaista ei nyt tule tässä mieleen, ellei sitten tuo Narwhal, johon nyt siirryn seuraavaksi. 

Sierra Nevada Barrel-Aged Narwhal Imperial Stout

11,9% | Sisältää ohramallasta

Suurin ero Speedway Stoutiin on ilman muuta tämän oluen tynnyrikypsytys. Tölkin tekstin mukaan vuosi on vierähtänyt bourbontynnyreissä ja niistähän tyypillisesti irtoaa tammimaisuutta, vaniljaa ja tietysti bourbonmaisuutta. 

Mikäli mahdollista niin tämä on lasissa vieläkin tummempaa kuin verrokkinsa. Vaikea sanoa, kun aurinko ehti jo laskea ja pimeys vyöryy ylle elokuussa jo yllättävänkin nopeasti. Tuoksussa on tammea, bourbonia, tummaa marjaisuutta ja vaniljaa, joiden lomassa sitten makaa imperial stoutin jykevän paahteinen ja lakritsainen mallas. Todella intensiivinen ja voimakas tuoksu tässäkin. Aivan loistavaa. Suutuntuma on tässä hieman tiukemman tuntuinen, ei niin täyteläinen eikä pehmeä - se on tietysti tynnyrikypsytyksestä johtuva juttu. Samalla olut maistuu alkoholimaisemmalta, koska siinä on bourbonin sävyjä mukana. Varsinaista lämpöä ei kuitenkenkaan poskipäille nouse yhtään verrokkia enempää. Maku on niin ikään tummemman paahteinen, lakritsaisempi ja tavallaan voimakkaampi kuin pehmeämmässä Speedwayssa. Kuivempi tuntuma - sekin jälleen tynnyrikypsytyksestä johtuvaa. Todella häikäisevän upea olut tämäkin.

Vaikea ja turhakin näiden keskinäistä paremmuutta on pohtia. Molemmat ovat loistavia ja omilla vahvuuksillaan. Molempia oluita on vielä ainakin toiset lasilliset jäljellä tölkeissä, mutta nyt en tee perinteistä 50-50 sekoitusta vaan nautin molemmista ihan ominaan - nämä todella ansaitsevat sen. 

Kun kuitenkin haluatte tietää että kumpi nyt lopulta on se parempi, niin lähestyn tilannetta seuraavanlaisen kysymyksen keinoin: "Jos saat valita kumman oluen ostat seuraavaksi uudelleen, niin kumpi se olisi?"

Tähän vastaan Speedway Stout. Syyt löytyvät pehmeydestä, sekä kokonaisuuteen täydellisesti integroituvasta maukkaasta kahvimaisuudesta. Narwhal tiukempana toimii pienenä annoksena paremmin, Speedwaytä menisi isompikin tölkki - siinä se hienoinen ero, jonka näiden välille saan.  Aivan viimeisen päälle erinomaisia oluita kumpikin. Sellainen ”vertailu” ettei mitään järkeä. Blogin sloganin tavoin nyt voi todeta että ”maltaan mahtia ja humalan hekumaa”. Tarkoitetaanko tässä sitten humalan aromia vai liikuttunutta olotilaa, sen jätän lukijan arvioitavaksi.

Hekumoidut oluet ostettu Rauman keskustan Alkosta.

Kotiolutta: Panimo Duuni Sysi Imperial Stout 2023

Jyväskyläläiset Jouni Raninen ja Pekka Vesala muodostavat Panimo Duunin, joka lienee eniten kotioluttaan arvioitavakseni lähettänyt kotipanimo. Tästä Sysi imperial stoutistakin tämä maaliskuussa 2023 pullotettu erä on jo kolmas versio, jota ilokseni maistamaan pääsen. Mausteena kaakaonibsejä ja vaniljaa. ”Perus imperial stout” kuuluu panimon ytimekäs kuvaus.

Aiemmat maistelut:

Kotiolutta: Panimo Duuni Sysi Imperial Stout (22.3.2019)

Kotiolutta: Panimo Duuni Sysi (6.7.2020)

Kotiolutta: Panimo Duuni Sysi 2019 (23.6.2022) 

 

Miltei sysimusta ja vaahdoltaan maltillinen olut kaatuu lasiin. Intensiivinen ja kunnollinen imperial stoutin tuoksu. Mokkapalaleivoksisen suklainen ja hieman lakritsainen sekä humalainenkin tuoksu. Todella houkutteleva aromi. Suutuntuma ja maku ovat niin ikään kohdillaan. Suoranaiset juhlat alkavat suussa kun tämä laskeutuu kielelle. Maussa paahteisuus ja sitä kautta hieman kahvimainenkin maku on tuoksua voimakkaammin esillä. Samat suklaiset ja lakritsaiset peruspalikat kuitenkin päällimmäisinä ja kunnollinen runsas katkeruus vielä loppuun. Todella hyvää, niin kuin kunnon imppi nyt yleensäkin on! Mausteena käytetyt kaakaonibsit ja vanilja löytyvät niin tuoksusta kuin maustakin vaivattomasti, mutta istuvat täydellisesti kokonaisuuteen. Annostelua voi siis pitää nappisuorituksena. Todella siis ”perus imperial stout”. Ei yritä olla pastryä eikä black ipaa, vaan ihan rehti sekä maltainen että katkeroinen tykittely. Moitteeton toteutus takaa täyden nautittavuuden - ja minä todella nautin.

Kiitos oluesta tekijöille!

Kotiolutta: Catvalley De Dieu Tripelin kaikki kolme versiota

Kirkkonummen kovin kotipanija Timo Oja aka Catvalley Brewing lähetti maistoon kolme eri tripel versiota. Löytyy perusversio, tynnyrikypsytetty ja bretta. Arvioin näistä perusversion someen jo aiemmin tänne niputan sen lisäksi nyt loput kaksi. Nämä on niin hienoja oluita kaikki, että ansaitsevat ilman muuta jäädä ikuisiksi ajoiksi talteen tänne internetsiin. 

Paume De Dieu Belgian tripel | 9,6%  

Lasiin kaatuu vaalean kultaista kirkasta olutta, jonka vaahto on kooltaan keskiverto ja kestävyydeltään hyvä. Tuoksussa on kuivahedelmiä ja mausteisia käymisestereitä. Hunajaisuuttakin. Hillityn tyylikäs, ei suoraan nenille hyppäävä tuoksu. Hienostunut lienee oikea termi. Vahvuus myös täysin piilossa ja raikkaus hyvä. Suutuntuma on lähestulkoon täydellinen. Aidon belgin tuntua kepeydessään ja kuohkeassa hiilihappoisuudessaan - näin se pitää tehdäkin! Ei tuhtia runkoa, vaan tarpeeksi sokeria tai muuta kuivuuteen vaikuttavaa kuten tripelissä tai belgioluessa ylipäätään pitääkin. Hieno kuiva jälkimaku. Maussa on Duvelin tuntua. Sellaista kepeää, hieman mausteista ja hillityn hedelmäistä. Samalla vahvuus täysin piilossa ja juotavuus naurettavan helppo melkein kymppipinnaiselle oluelle. Vahvuutta kyllä on, sen nimittäin pullollisen edetessä kyllä tuntee vaikkei se makuun nousekaan. Nyt on kyllä hieno olut - hienostunut pätee edelleen. Ei minkäänlaisia häiritseviä piirteitä, joskaan ei välttämättä myöskään niin runsaita makuja kuin aivan parhaissa tripeleissä. Siksi Duvel onkin hyvä vertailukohta, vaikka ei tämä missään nimessä aivan niin suoraviivainenkaan ole. Jälkimaku on miellyttävän hunajainen ja jokseenkin pehmeä, vaikka suutuntuma semikuivaksi vetääkin. Onpa kyllä erinomainen. Olen tästä tyylistä ”pari” verrokkia nauttinut ja kyllä tämä sinne parhaimpaan neljännekseen nousee. Nyt nousi valtava mielenkiinto maistaa niitä brettaa ja tynnyrikypsytettyäkin, mutta pidetään järki päässä ja kattellaan niitä sitten toisella ja kolmannella kerralla erikseen. Epäonnistuuko tämä mies enää koskaan?

 

La Grâce De Dieu

BA Belgian Tripel | 9,6% 

 

Nyt erittäin mielenkiintoisen tynnyrikypsytetyn tripelin maistoon. Perusversio Paume De Dieun totesin vaaleaksi, aidon belgioluen tuntuiseksi ja hienostuneen hedelmäisen makuiseksi. Tässä sama pohja, mutta olisiko samassa Kyrön turvesavuviskitynnyrissä ollut kuin tekijän Silta Imperial Stout. Tuoksussa on samat hedelmäiset tripelin aromit, mutta nyt hieman funkymmin ja viskimäisellä särmällä. En epäile että tynnyristä brettaa tulisi, vaan tynnyrin puumainen aromi yhdistynee päässäni niin ikään tynnyrissä kypsytettäviin lambiceihin. Tässä on hennosti samanlaista ”tynnyrin tuoksua”. Aika metka viskimäinen särmä tripelissä. Sen ei kuuluisi sopia joukkoon, mutta hienosti se mielestäni toimii. Maussa huomaan selkeää savuisuuttakin ja kun perusversiossa vahvuus oli hyvin piilossa niin tässä se tuntuu tulevan läpi, mutta todellisuudessa kyse on viskimäisestä mausta - siitä tulee pieni terävyys loppuun. Minkäänlaista funkyä villihiivaisuutta tässä ei ole, eli siinä oli kyse tuosta puukypsytyksen tuomasta mielleyhtymästä, kuten pohdiskelinkin. Ei erinomaisen hyvä tripel viskitynnyrikypsytyksellä välttämättä parane, mutta ei liioin tunnu huononevankaan - tässä on jotain selittämätöntä viehätysvoimaa. Hieman erikoisempia makuyhdistelmiä kokeneemmankin maistelijan suuhun. Loppumaussa esim. jännästi hentoa hunajaisuutta, kepeää mausteisuutta ja sitten viskimäinen puraisu perään. Kaupallisessa mielessä tämä olisi varmaan sellaisia olutfestareille tehtäviä erikoisuuksia eli enemmän kuriositeettikamaa kuin ns. menekkiolutta (jos tripel sellaista nyt muutenkaan olisi), mutta varmasti saisi hyviä arvosanoja. Perusversiota selvästi voimakasmakuisempi ja tynnyri ottaa lopulta aika isoakin roolia - eikä ihme kun perusolut on vaaleampi ja mauiltaan kepeämpi kuin perinteisesti tynnyreissä viihtyvät oluet. Musasuositus tälle oluelle on klassikko vuodelta 86. Metallica - The Thing That Should Not Be. Jytisee, sekä olut että biisi!

Paume De Dieu Bretta

Brett Tripel | 9,6%

 

Nyt sitten tyynessä kauniissa kevätillassa maistoon vielä brettaversio tästä jo aiemmin erinomaiseksi todetusta kirkkonummelaispanijan kotitripelistä.

 

Tässä on tuoksussa hentoa tallimaista brettaisuutta - vain aavistus nahkasatulaa, ei kuitenkaan hikeä saati ureaa. Sellaisiinkin aromeihin nämä joskus yltävät, mutta ei kyllä harmita että nämä terävimmät tuoksut jäävät tällä kertaa väliin. Muutenhan tuoksu on kuivahedelmäinen, hennon mausteinen ja aavistuksen hunajainen. Bretta tuo tiettyä raikasta omenaisuutta vielä hedelmäisiä puolia korostamaan ja samalla toki myös sitä tallimaisuutta tuoksun syvyydeksi. Olisiko jopa paras tuoksu näistä kolmesta versiosta? Toisaalta turha verrata kolmea hienoa tuoksua keskenään - kaikki hienoja! Suutuntuma on tässä yllättäen kaikkein täyteläisin - ei se maltaista täyteläisyyttä tai makeutta ole vaan sellaista tiettyä nahkeutta, joka jää kielen perukoille ja kitalakeen. Hieman samalla tavalla kuin kuivahumalien öljyisyys, mutta kuitenkin aivan eri tavalla. Maku on myös muita versioita syvempi, mutta kenties ei aivan niin raikas. Hedelmäisyyttä sitten taas on näistä kolmesta eniten, ihanasti suorastaan. Ja kyllä loppuveto kuivahkoksi vetää, vaikka hieman nahkeutta suuhun jääkin. Todella hyvää on. On se ihmeellistä miten tässäkään ei vahvuus maistu yhtään - olut on peräti raikkaan hedelmäistä, belgialaiseen tapaan. En varmaan ikinä lopeta hämmästelemästä tätä belgihiivan luomaa taikuutta. Jälkimaussa vielä nousee päärynäiset kuivahedelmät esiin. Taustavire on hunajainen - se on ehkä ainut merkki, jonka mausta selvästi tietää vahvan oluen merkiksi ja senkin kokemuksen perusteella. Ehkä demarit ja Räsänen ovat sittenkin oikealla asialla seisoessaan yhtenä rintamana vahvuutensa täydellisesti kätkeviä brettatripeleitä vastaan? En tiedä, enkä tämän enempää alkoholipolitiikkaan tai politiikkaan muutenkaan täällä tai muuallakaan halua puuttua, mutta sen sanon että perkele kun on hyvää tripeliä! 

 

Arvioidut oluet saatu tekijältä.