Maistelussa vintagea kellarin kätköistä

Viime lauantaina kaipasin hieman erilaista haastetta kaikkien vehniksien, pilsien ja reinojen jälkeen, joten suuntasin olutkellarini suuntaan. Kellarin antimista valikoitui mukaan kolme erityylistä ns. "isoa" olutta. Ensimmäisenä Anchor Old Foghorn, legendaarinen jenkki barley wine, jota olen juonut monesti aiemminkin, mm. aika tarkkaan vuosi sitten arvioin 2-vuotiaan yksilön blogiin, tuohon arvioon pääsee tästä linkistä. Tämä sumutorviyksilö oli samaa erää kuin tuo viime vuotinenkin, eli ikää oli nyt mittarissa jo kolme vuotta. Toisena Hollannin ainoan trappist-panimon De Koningshoevenin La Trappe Quadrupel, jota olen myöskin maistanut aiemmin, tosin vain pari kertaa ja viimeisestäkin oli jo 2 vuotta aikaa. Tämä nyt kellarista napattu pullo oli Foghornin tapaan kolmen vuoden ikäinen. Kolmantena minulle täysin uusi tuttavuus, jenkkiläinen Flying Dog Wild Dog Barrel-aged Gonzo, eli tuttavallisemmin FDWDB-aG, joka on bourbontynnyreissä kypsytetty imperial porter. Tälle pullolle oli ikää kertynyt vasta n. yksi vuosi. Oluen tynnyrikypsyttämätöntä versiota, eli perusversiota olen nauttinut kerran aiemminkin, vuonna 2009. Tuoreempina sekä Foghorn, että La Trappe Quadrupel ovat olleet molemmat loistavia, eikä Flying Dogin Gonzon perusversiokaan yhtään huonommaksi jäänyt. Suurin mielenkiinto maistelussa kohdistui tietysti oluiden ikääntymisen ja Gonzon tapauksessa tynnyrikypsytyksen mukanaan tuomiin ominaisuuksiin. 

Jos oluiden kellarointi tai ikäännyttäminen on sinulle vieras aihe, niin perusperiaatteet voit tsekata vaikka porilaiskollegani blogista: Humalablogi - Oluen ikäännyttämisestä.

Flying Dog Wild Dog Barrel-aged Gonzo
(Imperial Porter, 9,5%, BBE 22.04.2012)

Musta, viskositeetiltaan öljymäinen olut, jonka vaahto on mokkaisen beige ja melko runsas, mutta nopeahkosti katoava. Bourbontynnyrin tuomat aromit ovat erittäin selvästi esillä voimakkaassa tuoksussa. Siitä löytyy vaniljaa, kuivaa tammea, kevyttä tervaisuutta ja tietysti runsaasti portterille tyypillistä paahteista mallasta. Hieman myös sokerisuutta ja alkoholinpotkua, joka sopiikin viskin sävyttämään yleisilmeeseen kuin nenä päähän. Maku on aluksi melko voimakkaan vaniljainen ja tynnyrin sävyttämä, keskivaiheilla paahteisuus, lakritsi ja humalan greippiset aromit ovat paremmin esillä ja lopussa viimeisen silauksen tarjoaa kuiva tammimaisuus yhdistettynä bourbonmaisiin makuihin ja iskevään alkoholisuuteen. Suu jää nielaisun jälkeen melko tahmaiseksi ja jälkimaussa vaniljaisuus palaa vahvasti kuvioihin. Suutuntuma on melko täyteläinen ja pehmeä, joskin hieman ilmava (eli olut tuntuu hieman vaahtoavalta suussa). Tasapaino on hieman kateissa, tai ainakin omaan makuuni bourbontynnyri on liikaakin esillä. Pieninä annoksina olut on erinomaisen hyvää, mutta kokonaisen pullon tyhjentäminen yksin vaatii aikaa, sen verran tahmaisesta ja voimakkaasti bourbonmaisesta oluesta on kyse. Oluen perusversio, eli tynnyrikypsyttämätön, vie tässä tapauksessa muistikuvieni perusteella voiton, mutta marginaali on niukka. Erinomainen olut joka tapauksessa.

Anchor Old Foghorn
(Barley Wine, 9,4%, BBE 04/2011)

Tämän nautin elokuvan katsomisen lomassa, enkä kirjoittanut siitä täysmittaista arviota, sillä sellainen blogista jo löytyy. Leffan lomassa vihkoon tallentuneet kommentit kertovat kuitenkin, että ulkonäkö oli edelleen kunnossa ja oluen tuoksussa oli erinomaiset humalan hedelmäiset aromit. Myös tuttu karamellisuus ja pähkinäisyys oli tallella. Maussa katkeruus ei tietysti yltäny tuoreen tasolle, mutta tilalla oli puisempaa ja pähkinäisempää tarjontaa, toki edelleen mahtavan karamellisena ja hedelmäisenä. Myös makeus oli myös edelleen tasoittunut ja suutuntuma huomattavasti kuivunut, eli tuoreen yksilön hieman makean tahmaisesta suutuntumasta ei ollut enää kuin rippeet jäljellä. Erinomaista vieläkin, eikä minkäänlaisia ikäännytyksen haittavaikutuksia voinut havaita. Eli pilalle olut ei ollut mennyt ja hyvä niin, sillä kellarissa on tätä erää vielä yksi pullo jäljellä.

La Trappe Quadrupel
(Trappist, Quadrupel, 10,0%, BBE 04/2012)

Meripihkaisen punertavaa ja runsaasti vaahtoavaa olutta. Vaahto katoaa kuitenkin melko nopeasti. Tuoreen yksilön kuivatun hedelmäisestä ja aromaattisesta tuoksusta ei muistikuviin verraten ole paljoa jäljellä, vaan tilalla on tummempien hedelmien sävyjä (luumua ja rusinaa) ja jopa lakritsaisuutta. Belgeille ominaista mausteisuutta löytyi myös. Maku, joka tuoreessa oli makeahko ja karamellinen, on kääntynyt selvästi kuivempaan suuntaan, ollen kuivatun hedelmäinen, rusinainen, lakritsainen (voimakkaammin kuin tuoksussa) ja mausteisen belgihiivainen. Hieman myös kandisokerista otetta. Yleisilme oli ennemmin hieman hapan kuin makea ja muistikuviin perustuen väittäisinkin happamuuden lisääntyneen. Jälkimaku on hyvin mausteinen ja kuiva. Ei alkoholisuutta, paitsi tiettynä mukavana lämmittävyytenä. Välillä varsinaisen maun loppupuolella saattoi aistia lievää pahvisuutta (oksidoitumista?), mutta ei jokaisella suullisella, eikä häiritsevästi. En ehkä ikäännyttäisi enää pidempään jatkossa. Siitä ei tosin tällä hetkellä tarvitse murehtia, sillä tämä oli kellarin viimeinen La Trappe.

Kokonaisuutena antoisa ja mielenkiintoinen iltama. Tällaiset oluet vaativat aikaa ja panostusta nauttijaltaan, mutta toisaalta myös antavat paljon. Ikäännyttäminen vaikuttaa toistaiseksi varsin mukavalta puuhalta, ainoastaan pari isoa korkkikorkilla suljettua pulloa on ollut selvästi pilaantuneita, mutta niissä syynä on mitä ilmeisemmin ollut korkkivika. Ikäännytettävät oluet kannattaa kuitenkin valita huolella ja pitää muistaa, että suurin osa oluista on tarkoitettu nautittavaksi tuoreina.