Kotiolutta: Ogelin Tripel

Maistoon Witbierillä ja IPAlla jo tasonsa todistaneen Ogelin Panimon kotioluista tällä kertaa Tripel. Tämä vaalea ja vahva belgioluttyyli on parhaimmillaan yksi lempparityyleistäni. Klassikot kuten Tripel Karmeliet tai Chimay Triple toimivat aina. 

Ogelin Panimon Tripel on reseptiikaltaan hyvin yksinkertainen, ainakin raaka-aineiden puolesta. Ainoana mallastyyppinä reseptissä on Pilsner ja lisäksi on käytetty taloussokeria runkoa keventämään ja alkoholipitoisuutta buustaamaa. Sokerin käyttö, joko siirappina tai muuten, on tyypillistä kaupallisissakin tyylin oluissa ja belgioluissa ylipäätään, muissakin kuin tripeleissä siis. Ainoana humalana tässä toimii Styrian Goldings ja hiivana Weast Trappist High Gravity. Reseptiä lukiessa käy selväksi, että suurin kontribuutio oluen makuun tulee ilman muuta olemaan hiivalla ja sen käymisen aikana tuottamilla estereillä. Vahvoja oluita tehdessä muutenkin hiivan määrä, ilmaaminen, lämpötilat - eli kaikki mikä vaikuttaa hiivan hyvinvointiin, tulee moninkertaisesti tärkeämmäksi kuin miedommilla oluilla, mutta nyrkkisääntö pätee: jos hiiva voi hyvin, saat hyvää olutta. Seuraavaksi suurin kontribuutio tässä reseptissä tulee varmaan olemaan humalalla, mutta se riippuu tietysti paljon määristä ja keittoajoista. Mielenkiintoista. Tripel on yksi niistä tyyleistä, joita minun olisi ehdottomasti kokeiltava itsekin omassa kotipanimossani.

 

Utuinen, kultaoranssi ja tiheältä vaahdoltaan vitivalkoinen olut. Tuoksussa on päärynänkuorimaista raikkaan pirskahtelevaa "belgihedelmäisyyttä", hitunen tuoretta banaanimaisuutta ja mausteisuutta, joka saa pippurisiakin sävyjä. Alkoholi on täysin piilossa. Oikein hyvä ja aidon belgimäinen tuoksu. Maku on myös hyvä. Startti on mausteisempi kuin tuoksu, hieman jopa anismaisuutta ja lämmittävää alkoholin potkua tulee mukaan. Loppuvedossa on tuntuvasti katkeruutta ja voimakkaan mausteinen tuntuma, jossa on yrttisyyttä ja pippurisuutta. Maku ei ole niin raikas kuin tuoksu, vaan hedelmäisyys jää hiivan mausteisempien esterien ja alkoholin hienoisen sikunaisuuden alle. Loppuvedon katkero on nautinnollinen yhdessä hiivan tuottaman mausteisuuden kanssa ja alkoholikin pysyy lopulta aisoissa. Suutuntuma on kuohkea ja sopivan kepeä, olematta kuitenkaan millään tavalla ohkainen. Tuoksun raikkauden ja hedelmäisyyden kun saisi vielä alkumakuun siten, ettei kuitenkaan loppuvedon katkeron ja mausteisuuden leikittelystä nipistettäisi mitään pois, niin oltaisiin melko korkealla. Samaa tasoa tämä on kuin iso osa maistamistani belgitripeleistä, eli oikein hyvää, mutta huipulle tarvitaan vielä se viimeinen steppi.

Jos nyt parannusehdotuksia haetaan, niin mallaspohja vaikuttaa olevan hyvässä kunnossa, mutta ehkä sitä voisi yrittää monipuolistaa maltillisella vehnämaltaan lisäyksellä. Jotain todella maltillista maustemixiäkin voisi kokeilla twistiksi tai sitten hakea aromihumalapuolelle jotain kukkaista, hieman hedelmäistä lajiketta. En tiedä auttaisko etenkin alkumaun raikkauteen jos hiivan käymisestereitä saisi maltillisemmalle tasolle (yleensä matalammalla käymislämpötilalla etenkin käymisen alussa) - se voi toisaalta olla sitten vaikka yleisestä runsaudesta pois. Hyvä olut siis, mutta vielä voi parantaa - aina voi parantaa. Paitsi ehkä siitä Witbieristä... se oli napakymppi.

Vielä on saman tekijän lähettämistä oluista jäljellä Best Bitter, Märzen ja Imperial Stout. Varmasti kovaa kamaa niidenkin joukossa.