Kotiolutta: Panimo Duuni Punakone (Savuolut)

Sitten maisteltavaksi jyväskyläläisen kotipanoduon Panimo Duunin olutta. Punakone on savuolut, jossa käytetyt savumaltaat on savustettu itse - osa koivulla ja osa lepällä.

Punakone

Maltaat: Pale Ale, Koivu- & Leppäsavustettu Pale Ale, Cara Red, Chocolate

Humalat: Northern Brewer, Simcoe, Fuggles

Hiiva: US-05

Speksit: 5,4% alc.vol, 53 IBU

Kokeiltiin vähän, kuinka savustaa maltaita. Koetettiin myös saada oluesta sellainen miedohko red ale ja testailla, miten savun, makean maltaan ja hedelmäisyyden liitto toimisi. Myönnettäköön, että ristiriitaista palautetta on tullut :)

 

Punertavan tummahko olut, jonka vaahto on vitivalkoinen ja melko runsaan pitsikäs. Tuoksussa itsesavustetut maltaat tulevat esiin nuotiomaisina, mutta eivät kuitenkaan dominoi kokonaisuutta, joka on karamellimaisen ja hieman paahdetun vaahtokarkkimaisen maltainen. Maussa savumallas tulee terävämmin esiin ja saa hieman palvikinkunkin sävyjä - tämä lienee sitä leppää, jota saksalaisetkin tyypillisesti savustuksessa käyttävät. Tuoksun perusteella tämä olisi ollut savuvivahteinen ale, mutta maun perusteella voidaan rehdisti lokeroida savuolueksi. Maussa mallaspohja on makeahko, melko runsas ja hyvin kevyen paahteinen. Humaloinnissa on pihkaa ja havuisuutta, mutta maltillisesti. Tiettyä brittityylistä marjaisuutta ja sekahedelmäsoppaista marmeladimaisuuttakin löytyy, mutta lopussa keskirunsas katkeruus vie kokonaisuutta kuivempaan suuntaan, jolloin savuisuus pääsee taas terhakammin framille. Suuhun jää savuinen, hieman suolainen maku ja pihkainen humalaisuus tuntuu pitkään. Kesän grillausoluena osuu kyllä yleisilmeen puolesta ihan nappiin. Mielestäni mallaspohja saakin savuoluessa olla hieman makeahko, se tasapainottaa savuisuutta miellyttävästi ja tekee suutuntumasta runsaan. 

Omasta mielestäni erittäin onnistunut resepti ja toteutuskin ensiluokkainen.

Kellarin kätköistä: Buxton Rain Shadow (11,8% Imperial Stout)

Raumalla on täysin tyyni, melko lämmin ja täällä taajama-alueen ulkopuolella myös hiljainen sunnuntai-ilta. Nuorimman poikamme ristiäiset ovat päättyneet ja kaikki muut ovat jo unten mailla paitsi isä, joka perinteiden mukaan ottaa illan tullen itselleen vapauden nauttia kellarin kätköistä tarkkaan harkittua herkkua. 

Valitsin brittiläisen Buxtonin Rain Shadow Imperial Stoutin, jonka vuosi sitten tilasin Saveur-Bieréstä. Se on vahvuutensa vuoksi hautautunut kellarin kätköihin, josta yhytin sen muutama viikko sitten, jolloin päätin sen olevan oiva olut ristiäisten jälkiherkistelyyn. Ikää oluella on kuin varkain jo melkein kaksi vuotta, mutta kai tällainen pimeässä kellarissa hyvänä pysyy.

Lasiin kaatuu täysin mustaa, viskositeetiltään öljymäistä olutta. Vaahtokukka kasvaa tumman mokkaiseksi oluen ylle. Tuoksun intensiteetti on sellaisella tasolla, että vain kuningastyyli Imperial Stout voi siihen yltää. Siinä on kahvipapuista paahteisuutta, tumman suklaista ja toffeemaista maltaisuutta sekä hieman vaniljainen, peräti kermaisen pehmeä ja hieman kaakaoinen fiilis. Todella tymäkkä ja iästä huolimatta täydellisen laadukas tuoksu. Maussa on täyteläinen, hieman makean toffeinen mallaspohja, johon rakentuu suklaisia ja kahvimaisiakin kerroksia. Jälkkärimeininkiä. Loppua kohti muuttuu paahteisemmaksi ja voimakkaamman kahvimaiseksi. Katkeroa on sopusuhtaisesti. Tuoreena olisi varmasti makeamman sokerinen, mutta nyt jo kenties tyylikkäästi tasoittunut - tämä on toki pelkkää arvailua, koska en ole tuoretta koskaan maistanut. Alkoholi on täysin piilossa. Kokonaisuutena siis juuri sellainen kuin speksien mukaan olisi olettanutkin - kaikin puolin intensiivisen vahva ja nautinnollinen. Oluen kriittinen arvostelu ei muutenkaan sopisi tällaiseen mielentilaan. Nyt on aika hiljentyä ja nauttia luonnon moninaisista äänistä kotipihan atmosfääriä tarkkaillen.

Ensimaistossa Reittausblogin Kokkovuoren Kepeä

Ensimaistossa juhannusaattona keittämäni Kokkovuoren Kepeä. Keitin samana päivänä kaksi olutta, toinen on Kokkovuoren Tuhti, joihin käytin kaikki kaapista löytyneet jo hieman ikääntyneet maltaat ja pakastimen kaikki humalat pois. Tilannehan oli sellainen, etten ollut tässä lisääntymis- ja remppakiireiden keskellä tehnyt olutta kotona neljään kuukauteen. Ihan täysin panematta en kuitenkaan niin pitkää aikaa ollut, sillä "Kemianryhmän" olutkurssi, jossa tehtiin kaksi keittoa, mahtuu tuohon neljän kuukauden jaksoon. Niitä ei kuitenkaan tehty täällä kotona, eikä minun mallasvarastostani.

Kukkaa meni keittoon "kohtuullisesti"

 

Päätin tehdä nämä oluet pussimäskäämällä vanhaan tyyliin. Maltaita oli niin paljon, noin 10 kiloa, että käytin kahta siiviläpussia ja kattilan sijaan mäskäimenä toimi käymispönttö. Laitoin siis molemmat pussit yhteen mäskiin. Toiseen pussiin laitoin perusmaltaat ja toiseen karamellimaltaat. 

Ensin mäskäsin "Kokkovuoren Tuhdin", johon otin ilman huuhtelua molemmista mallaspusseista pelkän ensivierteen. Tyylillisesti oluesta tulee kai jonkin sortin Amber Ale tai American Strong Ale, mutta itse lokeroin sen jo tekovaiheessa toffeelikööriksi, sillä karamellimaltaan osuus koko mallaspohjasta on peräti 38%. Koko mallaspohja menee näin: Sahtimallas, Cara Pale, Cara Plus, Ruis, Pilsner, Vehnä ja Crystal 300. Humaliksi ladoin aivan julmetun määrän eri jenkkejä pakastimen perältä - Cascade, Citra, Centennial ja Simcoe - kaikki 5 min kohdalla keittoon, yhteensä noin 16 grammaa per litra. Naurettavan paljon siis. Katkeroon meni Magnumia, sitäkin 6 grammaa per litra - laskennalliset IBUt reilu 200, mutta arvelin tällä karamellimaltaan määrällä sen olevan jotenkin kohtuullista. Tämä kävi noin 8% vahvaksi Safale S-04:llä.

Seuraavaksi mäskäsin toista olutta varten uudelleen pelkän perusmallaspussin, eli mallaspohjaksi Sahtimallas, Ruis, Pilsner ja Vehnä. Keittoon Magnumia katkeroksi noin 50 IBUn verran ja aromiin yhdistelmää Saaz ja Hersbrucker, taas viiden minuutin kohdalla ja nyt 11 grammaa per litra. Tämä olut kävi noin 4,6% vahvaksi WLP041:llä ja nimeksi annoin "Kokkovuoren Kepeä". 

Tuhdista luvassa juttua myöhemmin, mutta nyt maistoon Kokkovuoren Kepeä, jonka pullotuksesta on aikaa 13 vuorokautta.

Kokkovuoren Kepeä

Original Gravity (OG):    1.041
Final Gravity (FG):       1.007
Alcohol by Volume (ABV):  4.4 % (+ noin 0,2% pullokäymisestä eli ~4,6%)
Colour (EBC): 17.0
Bitterness (IBU): 65.1 

Boil Time (Minutes):  60

Grain Bill
----------------
Sahtimallas (57.34%)
Rye Malt (27.36%)
Pilsner (7.79%)
Wheat Malt (7.51%)

Hop Bill
----------------
Magnum Pellet (12.5% Alpha) @ 30 Minutes (Boil) (1.8 g/L)
Hersbrucker Pellet (2.7% Alpha) @ 5 Minutes (Boil) (6 g/L)

Saaz Pellet (3.9% Alpha) @ 5 Minutes (Boil) (5.6 g/L)

Single step Infusion at 66°C for 90 Minutes.
Fermented at 18°C with WLP041 - Pacific Ale

Utuinen kultaoranssi olut - hyvin on kirkastunut vaikka pullotuksesta ei tosiaan kovin kauaa ole. Tuoksu on maitokauppaolutmainen - tällä tarkoitan lähinnä intensiteettiä, joka on hieman pliisu. Sitruunasoodamaista, kukkaista ja hieman ruohoista humalaa nousee mukavasti, mutta mallaspuoli on jossain kaukana takana. Saazin ja Hersbruckerin yhteispeli toimii ja tuoksu on miellyttävä, vaikka yleisilme kepeä onkin. Maku on onneksi voimakkaampi ja suutuntuma humalaöljyisen runsas. Kukkaisuutta, ruohoisuutta ja Saazille ominaista sitrusmaisuutta, joka kuitenkin poikkeaa selvästi jenkkityylistä. Aivan järjetön määrä aromihumalaa keiton loppuun menikin - en olisi normipanossa laittanut tuosta kuin ehkä puolet. Mallaspohjasta ehkä rukiin mausteisuus ja "kovuus" nousee jotenkin esiin, mutta loppu on neutraalia "maltaisuutta" maitokauppatyyliin. Hiivaisuuttakin on vielä hieman taikinamaisesti joukossa, mutta se poistunee parin viikon lisäkypsytyksellä. Vaikuttaa ihan maitokaupan tiukasti humaloidulta peruskamalta, eli pätevää ja miellyttävää janojuomaa kesälomalle, mutta ei kuitenkaan sellaista, että tekisin mallasmela tanassa vastaavaa heti uudelleen. Valovuosia parempi tämä kuitenkin on kuin pilantuneet yli-ikäiset maltaat kaapinperällä.

Kirja: Juha-Pekka Jylhä - Juomien Suomi

Juomien Suomi on jyväskyläläisen Olutkellari -blogista tutun JP Jylhän esikoisteos. Karttakeskuksen julkaisemassa kirjassa on lueteltuna kaikki kirjoitushetkellä Suomessa toimineet pienpanimot, viinitilat ja tislaamot.

Jokaisesta toimijasta JP on kirjoittanut sivun tai maksimissaan kahden mittaisen esittelyn ja karttakeskukselta on tullut yksityiskohtaiset ja selkeät kartat, joilla paikalle löytää perille. Kyseessä on siis juuri oikea opus Suomea kiertävän kesälomailijan hanskalokeroon. Esittelyissä käydään ytimekkäästi läpi toimijan luonnetta ja tuotteiden ideologiaa. Tässä suhteessa kirja muistuttaakin hieman pari vuotta sitten julkaistua Suomalaiset Pienpanimot -merkkiteosta - toimijoita on lueteltu tietysti enemmän, mutta esittelyt eivät ole niin laajoja, kuten ei tällaisessa reissuoppaassa tietysti tarvitsekaan. Mielenkiintoisena huomiona muuten, että kaksi vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa panimoita oli 35 kpl, nyt tässä JP:n kirjassa on jo miltei puolet enemmän - pienpanimobuumi todellakin!

Kirja saapui omistuskirjoituksella

Itselleni kirja tarjosi monta "Ahaa -elämystä". Ei sitä aiemmin oikein käsittänytkään miten paljon uusia panimoita todellakin on tullut ja missä päin Suomea ne oikeastaan tarkalleen sijaitsevatkaan. Viinitiloista ja tislaamoista en tiennyt senkään vertaa, mutta nyt tiedän.  Kirjan tueksi on tehty myös nettisivu, josta toimijoiden sijainteja pääsee kätevästi tarkastelemaan -> http://juomiensuomi.fi/

Kirjan loppuun on vielä lueteltu parisenkymmentä uutta toimijaa, jotka ovat olleet kirjoitushetkellä (kevät 2016) vasta aloittelemassa. Nyt tuohonkin listaan olisi taas mahdollista listata jo useampikin uusi toimija ja lisää tulee jatkuvasti, joten vuoden tai kahden päähän voi jo alkaa miettimään uutta laajempaa painosta.

Hyvä kirja, jota suosittelen etenkin kotimaanmatkailusta kiinnostuneille.

Kotiolutta: Moukarkylän versio Reittausblogin Katajainen Ruis Alesta

Maistelussa mielenkiintoinen olut paikalliselta kotipanijalta. Tässä on käytetty viime kesänä julkaisemaani Katajainen Ruis Ale -reseptiä, jota pidän yhtenä parhaistani. Reseptin olut on tasapainoinen, miellyttävän rukiinen ja hieman katajainen, mutta ei mitenkään räjähtävän intensiivinen. Pidän kyllä myös in-your-face tyylisestä IPA-tykityksestä, niillekin on paikkansa, mutta tämä on sellainen olut jota voisi juoda ainiaan ajasta ja paikasta riippumatta. Olen aiemminkin kirjoittanut, että rukiin ja katajan liitossa on jotain pyhää ja maagista - siitä tuleva suomiviba vaan toimii.

Reseptiikka:

Katajainen Ruis Ale Ruisolut

Speksit:

Original Gravity (OG):    1.058
Final Gravity (FG):       1.014
Alcohol by Volume (ABV):  5.77 %
Colour (EBC): 34.5
Bitterness (IBU):  48.9   (Average)

Maltaat:
----------------
39.02% Viking Malt Pale Ale 
36.59% Viking Malt Pilsner
12.2% Weyermann CaraRye
12.2% Viking Malt Dark Ale

Yksinkertaisempi mallaspohjaversio on myös mahdollinen, siihen laittaisin 85% Viking Maltin Sahtimallasta ja 15% Weyermannin CaraRye mallasta.

Humalat

0.9 g/L Simcoe Pellet (11.7% Alpha) @ 60 Minutes
0.4 g/L Centennial Pellet (11.1% Alpha) @ 10 Minutes (Boil)
1 g/L Simcoe Pellet (11.7% Alpha) @ 10 Minutes (Boil)
1.8 g/L Centennial Pellet (11.1% Alpha) @ 2 Minutes (Boil)

Mausteet:

1.2 g/L Katajanmarjaa mäskäykseen
Pari katajanoksaa mäskäykseen
1.2 g/L Katajanmarjaa @ 10 Minutes (Boil)
Lisäksi katajanoksia "oman maun mukaan" @ 10 Minutes (Boil)

Mäskäys:
60 minuutin yksivaiheinen mäskäys @ 67°C

Käyminen:
Hiivana Safale US-05 kuivahiiva ja käymislämpötilana 20 astetta tai alle. Annetaan käydä loppuun ja pullotellaan. Jälkikäymissokeria oman maun mukaan, itse käytin 5g / litra. 

Maistetaanpa nyt miten Moukarkylän panomiehen versiointi toimii.

Tuttu kauniin punertava väri  ja mukava hieman beigevivahteinen vaahto. Tuoksussa on katajaa voimakkaammin mitä muistan omassa olleeni - ja se on herkullista! Miten aromaattinen neulasmaisuus, oioi! Taustalla eksoottisen hedelmäistä ja greippimäistä humalointia ja mallaspohjassa hieman karamellia ja ruista. Tämän voisi tuoksun perusteella olevan kuivemmaksi käynyt kuin oma alkuperäinen reseptini, jossa loppupaino oli 1.014. Makukin on hyvin aromaattisen katajainen, ei aivan niin mallasvetoinen kuin oma versiointini - tämä edelleen alleviivaisi sitä, että olut olisi hieman kuivemmaksi käynyt. Todella siis neulasmainen, freesi katajaisuus. Lopputulokseen vaikuttaa myös katajan lajike ja se onko "uros" vai "naaras" kasvista kyse, omissa oluissanikin on havaittavissa vaihtelua, vaikka katajan määrä olisikin silmämääräisesti sama. Vaihtelen toki katajaakin mistä kulloinkin nipsaisen oksia.  

Loppuvedossa makuun nousee kevyesti paahteista toffeeta ja rukiin mausteisuutta ja terävyyttä. Mainio versiointi. On todettava, että tämänkaltaiset oluet yksinkertaisesti vaan iskee meikäläiseen - tietty metsäisyys ja maanläheisyys, mutta kuitenkin moderni humalointi ja CaraRye -mallasta. CaraRyellä ei oikeasti voi mennä vikaan, kunhan pitää tietyn maltin sen käytössä, 5-15% on useimmissa tapauksissa riittävästi. Mainio pohjaresepti ja mainio versiointi, tästä voi molemmat olla ylpeitä. Tätä pitää tehdä itsekin vielä lisää... ehkä seuraavalla kerralla voisi kokeilla jopa pullahiivalla, jotta saisi hieman sahtimaisiakin piirteitä mukaan.

Kataja, CaraRye... laadukas prosessi. Ei siinä muuta tarvita, parhaus on tosiasia.

Kotiolut: Ladamatkaajan 1.3 Vehnä

Ladalla Suomen olutkohteita tänä kesänä kiertelevä Kalle Hirvikoski aka Ladamatkaaja kävi pari viikkoa sitten tuomassa minulle kotioluitaan. Nyt Ladalagerin ja Syyläri Steam Beerin jälkimainingeissa maistoon 1.3 Vehnä. Muita speksejä ei ole kuin pullon ilmoittama vahvuus, 6,0%, mutta liitän tähän alle kompensaatioksi Ladamatkaajan facesivuilla julkaistun kuvan ladasta. Kattokaa ny sitä. On se vaan semmonen, niin lutunen. 

Ilman hiivoja kirkkaanlaista hyvin vaalean keltaista olutta ja hiivat pullonpohjalta pyöräyttämällä tietysti asianmukaisen sameaa. Tuoksussa on vehnäisyyttä, kevyttä neilikkaisuutta ja pieni sitruunasoodainen hedelmävire - ei kuitenkaan juurikaan banaanisuutta. Makukin on vähäbanaanisempaa ja hieman happamampaa sorttia kuin oma hieman makean banaaninen tyyli-ihanteeni. Alkoholin lämpö nousee loppuvedossa mukaan ja hieman maistuukin. Hiivan vaihtaisin ensimmäiseksi enemmän omaan makuuni sopivaan (=banaanisempaan) ja koittaisin saada runkoa tukevammaksi. Kaikki parhaat maistamani kotivehnät on tehty nestehiivalla. Kuivahiivoilla, joita olen itsekin testannut useita, ei vaan tunnu tulevan sitä viimeistä silausta. Mitään virhemakuja ei tässäkään varsinaisesti ole, mutta resepti vaatii kyllä omaan makuuni vielä viilausta.

Hieman tummemman vehniksen tekoon loistava mallaspohja löytyy aiemmin maistamastani BBHBC Öl.Delta58:sta: Vehnä 50%, Vienna 22,5%, Pilsner 22,5%, CaraRye 5%. Tuosta jos haluaa hieman vaaleamman, niin jättää CaraRyen pois ja korvaa vaikka vehnällä tai kaurahiutaleilla.

Kotiolutta: Ladamatkaajan Syyläri Steam Beer

Ladalla liikkuvan porilaismatkailijan olutta maistoon jälleen. Syyläri Steam Beer on aiemmin maistetun La(da)gerin sisarolut. Steam Beer, eli höyryolut, tunnetaan myös genrenimellä California Common ja sen tunnetuin kaupallinen edustaja on Anchor Steam Beer. Höyryolut käytetään lagerhiivalla, mutta korkeammassa lämpötilassa kuin perinteiset lagerit, jolloin hiivan tuottamat käymisaromit tulevat esiin korostuneemmin.

Syyläri on La(da)gerin kanssa samalla mallaspohjalla valmistettu, mutta höyryoluen tapaan siis korkeammassa lämpötilassa käytetty ja jenkkihumalilla maustettu. Vahvuutta tässäkin 5,5%.

Jälleen vaalean kultaista, miltei kirkasta olutta. Tuoksu on nyt kukkaisempi, hieman sitrushedelmäisempi ja diasetyylittömänä hiivaisuudeltaan jopa neutraalimman tuntuinen kuin kylmemmässä käytetty La(da)ger. Maltaisuus tuoksuu puhtaana, keksimäisen viljavana. Maku on pehmeämpi kuin lager-versiossa, jenkkihumalat tulevat kukkaisen greippisenä ja loppua kohti voimistuvasti hieman suuta supistavan sitrusmaisina. Katkeruus on keskivaiheilla tuntuva, mutta hälvenee sitten pehmeämpää jälkimakua kohti mentäessä - jännä efekti. Diasetyyliä ei tässä ole, joten makukin on rungon puolesta neutraalimman oloinen ja kevyemmän tuntuinen. Olen usein tshekkipilseissä kokenut, että diasetyyli tekee suutuntumasta täyteläisemmän oloisen. Ohut ei tämäkään missään nimessä ole, runko riittää hyvin. Oluen lämmettyä hieman mukaan tulee hieman ruohoisuutta ja pellettimäisyyttä ja lopulta pullosta hiivatkin kaatamalla myös kevyttä mausteisuutta. Höyryolut toki kuuluukin nauttia ilman hiivoja. Hyvä olut tämäkin, mutta jenkkihumalineen tavanomaisemman makuinen kuin tshekkisuuntaan niiannut La(da)ger.

Kotiolutta: Panimo Duuni Black & Wit

Jyväskyläläisen Panimo Duunin, eli Jouni Ranisen ja Pekka Vesalan oluita on arvioitu tänne blogiin jo useampikin kappale parin viime vuoden aikana. Kun katsomme historiaa taaksepäin, voimme todeta tammikuussa 2015 kaverien tehneen olutta vielä pussimäskäämällä minimaalisin välinein - käymispönttöä käytettiin mäskäimenä ja lämpö pysyi yllä viemällä mäskäin saunaan. Sittemmin kavereille on käynyt kuten niin monelle muullekin, eli homma on saanut siivet alleen ja vienyt mukanaan. Syksyllä 2015 hankittiinkin sitten oluenpanolaitteistoksi himottu Braumeister ja nyt on sitten silläkin taottu jo tietysti useita keittoja.

Rauman suuntaan tulleessa paketissa oli mukana kahdeksan eri olutta kevyestä witbieristä aina raskaan sarjan Barley Wineen asti. Oluet tullaan käymään blogissa läpi tässä kesän aikana. Otetaan ensimmäiseksi maistoon tuo witbier, josta tekijät kertovat seuraavaa:

Black & Wit

• Pilsner Malt, Munich Light, Mallastamaton vehnä, Carafa Special 3
• Hallertau Mittelfruh
• CBW Belgialainen vehnäoluthiiva
• Appelsiininkuori, Limenkuori, Korianteri
• 4,9% alc.vol, 22 IBU 

Tämä on nyt sitten sellainen virallinen kikkailuolut. Tavoitteena tehdä kesäisen kevyt witbier, mutta saada siitä musta ilman paahteisuutta. Vastaavia virityksiä näyttivät netissä tehneen esim. nimellä "The other Michael Jackson".

Kikkailua siis, mutta vain mallasosastossa, jossa sitä edustaa mustaksi paahdettu Carafa Special 3. Appelsiininkuori ja korianteri ovat tyypillisiä witbierin mausteita, mutta myös limenkuori voidaan laskea hieman eksoottisempien ainesosien joukkoon.

Tämä on mielenkiintoinen olut siinä mielessä, että me luulimme Ruokapuoti Lumon Testo-Teron kanssa pari vuotta sitten tekevämme mustaa witbieriä. Olette saattaneet kuulla Testowitistä, siinä värin piti tulla pakurikäävästä ja vierre olikin mustaa ennen käymistä, mutta käymisen aikana pakurin tuoma väri katosi. Sama efekti kävi myöhemmin Testowitin Pyynikillä valmistetussa kaupallisessa erässä. Katsotaanpa miten Duunin kaverit ovat tässä onnistuneet.

Totta tosiaan... lasiin kaatuu tummaa, punertavan ruskeaa olutta. Huonommassa valossa näyttäisi mustalta. Tumman lagerin tai miltei portterin väristä tavara on, mutta tuoksu on raikkaan hedelmäinen. Limemäisyys on pinnalla raikkaan pirskahtelevasti ja korianteri komppaa yhdessä appelsiinin kera. Siis todella raikas, ihan aidon witbiermäinen tuoksu. Mitään paahteisuutta en havaitse, mutta hieman pippurista mausteisuutta nousee - se on kuitenkin oletettavasti hiivan käymisaromeita, eli sillä ei ole mitään tekemistä paahtomaltaan kanssa. Maku on myös hedelmäinen - löytyy sitruunaa ja edelleen raikkaasti pinnalla olevaa limemäisyyttä. En tiedä ovatko kaverit käyttäneet saman verran sekä limen, että appelsiininkuoria, mutta jos näin on, niin limestä vaikuttaisi irtoavan enemmän ainesosia tuoksuun ja makuun. Toki lime ja appelsiinisuus myös sekoittuvat toistensa lomaan ja limemäisyys nyt vaan ehkä on tunnistettavampi aromi ja tuntuu siksi olevan pinnalla. Aivan jälkivedossa saattaisi aistia pientä kahviporoa, mutta en tiedä, ehkä sekin on vaan kuvitelmaa. Sokkona ei olisi vaikeaa lokeroida witbieriksi ja nimenomaan tietysti vaaleaksi.

Mallaspohjaan suosittelisin vielä käytettäväksi ohrahiutaleita, jotta suutuntumasta saisi entisestään pehmeämmän ja runsaamman - ei se nytkään huono ole, mutta sellainen tietty runsaus vielä uupuu. Mallia mallaspohjaan voi katsoa vaikka Vuoden kotipanijaksi hiljattain valitun Kalle Ohvon Witbieristä (resepti jutun kommenteissa). Tykkään tästä todella intensiivisestä hedelmäisyydestä kyllä... aiai... lime sopii hienosti kuvioihin ja tuo sellaista uutta ilmettä siihen iänikuiseen Hoegaardenin muottiin. Onnistunut, erittäin maukas ja ulkoisesti hämmentävä olut. Ulkonäön ja maun kontrasti on melkoinen.

Kotiolutta: BBHBC BarbaAPA

Pienimuotoisen raivaussahasavotan päälle paikallisolutta Eurajoen kotipanoduo BBHBC:ltä. Kyseessä BarbaAPA, joka on pullotettu 9 vrk sitten - absoluuttisen tuoretta siis. Jälkikäymisessä on saatu juuri hiilihapot luotua ja seuraavaksi pullo lyödäänkin valmiiksi jäähdytettynä blogistin käteen. Aika paha tässä on alkaa kohtaloaan valittamaan. Spekseistä, saati reseptistä ei ole taaskaan mitään tietoa, mutta nimestä päätellen siis APA on kyseessä. Grainfatherilla valmistettu tämäkin.

Tuoksu on hedelmäsosemainen, miltei karkkimainen - mangoa, sitrusta, pihkaa, limeä... Maussa on miltei pureksittavan humalaöljyinen tuntuma ja uskomattoman tuoreesti tietenkin. Jälleen mangomaisuutta, melkein jopa ananasmaisuutta ja lopussa maltillisella, mutta pitkäkestoisella katkeruudella tuleva greippiliuku. Puhtaan makuista ja kokonaisvaltaista humalanektaria - humalointi ei vaan maistu, vaan myös tuntuu suussa runsautena. Kuivahumalan määrän tietää olevan kohdillaan kun suutuntuma on öljyisen smoothi. Ei tämän tyylinen humalanektari tästä juuri paremmaksi muutu. Variansseja voi hakea loputtomilla eri humalayhdistelmillä ja lopputulos luultavasti toimii aina.

Tämä maistelu edelleen alleviivaa sitä, että tämäntyyliset ovat parhaimmillaan hyvinkin tuoreena. Erittäin bueno!

Olutarvio: Mallaskosken Summer WIPA

Summer WIPA

Panimo: Mallaskosken Panimo, Suomi (Seinäjoki)
Oluttyyli: IPA(?)
Alkoholipitoisuus: 6,8%
Saatavuus: Alkon kesän kausivalikoima (3,98€ / 0,33l)

Mallaskosken kesäuutuus Summer WIPA oli hankittava, vaikka jääkaappi on pullollaan maistamattomia oluita jo valmiiksi. Ostoimpulssin antoi aiemmin maistettu Mallaskosken Rainy Summer, joka on loistelias kauppavahvuinen vehnälager. Tässä WIPA tarkoittanee Wheat IPAa, eli vehnää on mukana. Etiketissä tosin puhutaan lageristakin, joten tässä on nyt iloisesti alet ja lagerit sekaisin. Alkon mukaan kyseessä on nimenomaan IPA, eli India Pale Ale. Ota tästä nyt sitten selvää. Panimon kotisivut eivät olutta tunne, sehän on vielä tänäkin päivänä melkeinpä enemmän sääntö kuin poikkeus monilla panimoilla - uutuusolut ei ehdi nettiin, vaikka löytyy jo kaupoista. Tislaamot valittavat (oikeutetusti), kun eivät saa kertoa tuotteistaan netissä, panimot saavat, mutta mahdollisuutta ei käytetä. Ilmeisesti kaikki saadaan myytyä muutenkin.

Alen ja lagerin eroista on muuten hyvä juttu American Homebrewers Associationin sivuilla (englanniksi).

 

Täysin kirkas olut, joka on väriltään syvän kultainen. Spiegelaun IPA-lasiin kertyy vaahtokukka tottunein ja varmoin ottein. Tuoksussa on tuhdisti humalaa, joka saa pihkaisia, trooppisen hedelmäisiä ja hieman muovimaisiakin sävyjä. Jokin mättää, sielu on kateissa ja muovimainen tunkkaisuus pinnalla. Maku on parempi - runsaan katkera ja rungoltaan runsas, mutta hedelmäisyydeltään jotenkin tukahdutetun oloinen. Pullon pohjalla ei ole ollenkaan hiivaa, olisiko olut jopa suodatettu? Älkää hyvät ihmiset koskaan suodattako mitään humalapitoista, edes lageria. Samea humalaöljyisyys on sitä mitä kansa kaipaa. Loppuvedossa muovimainen, hieman liuotinmainen sivuvire tulee taustalta mukaan. Harmin paikka. Ikäväkseni joudun toteamaan, että tämä kääntyy pahasti pettymyksen puolelle. Loistavan Rainy Summer Wheat Lagerin jälkeen odotin tältä selvästi enemmän.

Yhteenveto

Pettymys

ARVOSANA: 6

Olutarvio: Stone (Berlin) Arrogant Bastard

Arrogant Bastard

Panimo: Stone Brewing Berlin, Saksa
Oluttyyli: American Strong Ale
Alkoholipitoisuus: 7,2%
Saatavuus: Alkon tilausvalikoima (5,89€ / 0,5l)

Kalifornialainen Stone Brewing on ensimmäinen itsenäinen jenkkipanimo, joka avaa tuotantolaitoksen myös Eurooppaan. Stonen olutevankelista, visiönääri ja perustaja Greg Koch valitsi Euroopan tukikohdakseen Berliinin, jossa Stonen jenkeissä kehitettyjä oluita pannaan nyt lähempänä eurooppalaista kuluttajaa. Oluet saavuttavat markkinat täten tuoreempina ja parempina kuin jenkeistä tuotuina. Täysin kannatettava konsepti tietysti, enkä epäröinyt tilausta hetkeäkään kun Diamond Beveragesin maahantuoma Berliinissä pantu Arrogant Bastard julkaistiin Alkon tilausvalikoimaan. Hintaa toki on, mutta niin on mainettakin - olut on tyylissään viidenkymmenen parhaan joukossa Ratebeerissä (kirjoitushetkellä sijalla 23).

Lisätietoja janoavien kannattaa lukea European Food Journalin tekemä Greg Kochin haastattelu tästä linkistä. 

Sitten itse tähän olueen. Kyseessä siis American Strong Ale. Tölkin craft-uhoaminen alkaa itselläni menemään jo myötähäpeää aiheuttavalle puolelle - joo, se toimi vielä ehkä vielä viisi vuotta sitten, joten ehkä olen vaan iän myötä kyynistynyt tai sitten kyllästänyt itseäni sahdilla sen verran, että tällaiset uhoamiset eivät vaan enää osu. Tölkin pohja tarjoaa esimerkilliset merkinnät ja siihen riittää yksi rivi - astiointipäivä. Tässä tapauksessa tuo maaginen päivä, josta eteenpäin olut vaan heikkenee, on kesäkuun yhdeksäs. Laki saattaa vaatia myös parasta ennen päiväyksen, mutta se ei tietysti meille hörhöille tarkoita yhtään mitään.

Tumman punertava, vaahdoltaan beigevivahteinen olut. Tuoksu on odotettua mallasvetoisempi, ollen hieman paahteisen karamellinen, toffeemainen ja marjainen. Pehmeän greippistä ja tumman hedelmäistä otetta hienoisella marmeladimaisuudella höystettynä. Ei älyttömän intensiivinen, mutta kuitenkin voimakastuoksuinen olut. Makukin on tumman karamellimaltainen ja melko marjainen. Lisäksi tummia kuivattuja hedelmiä ja lämmintä alkoholin nostetta. Tuhti runko ja yleisolemus, mutta katkeruus hieman pettymyksellisesti vain "tasapainoinen". Loppuveto kuivuu silti kevyen paahteiseen, hieman jopa käristetyn vaahtokarkkimaiseen olemukseen. Hiilihappoisuus on miellyttävällä tasolla. Sen verran raskasta juotavaa tämä on, että lasin pohjat ehtivät kasuaalissa maistelussa lämpeämään miltei huoneenlämpöön, jolloin alkoholi tuli hieman makuunkin. Odotin jotain hekumallista, jotain jykevää, mutta loppujen lopuksi tölkistä kuoriutui sittenkin ihan vaan hyvin tehtyä "peruskamaa". Saattoi järisyttää aikoinaan tottumattomien palettia, mutta nykypäivän valveutunut konnossööri imee tällaisia miltei aamupalaksi. Ainut "vika" siis on kai liiallinen tavanomaisuus, joka on tietysti arvioijan puolelta hieman kyseenalainen "kritiikki", mutta sellainen tuntuma tästä nyt jäi. En ole valitettavasti maistanut alkuperäistä jenkkilässä pantua versiota, joten en osaa verrata siihen.

Yhteenveto

Ihan vaan American Strong Ale

ARVOSANA: 8

Kotiolutta: Ladamatkaaja Ladalager

Sitten maistoon kovaa nousua blogosfäärissä tekevän Ladamatkaajan eli Kalle Hirvikosken kotioluttuotantoa. Kalle kävi viime sunnuntaina täällä meikäläistä hieman jututtamassa ja tehtiin siinä pieni lenkki legendaarisella Ladallakin niin, että pääsin itse ohjastamaan tuota maanteiden luotettavaa kaunotarta. 

Kallen tuomassa kotiolutsetissä on viisi olutta. Ladalager ja Syyläri Steam Beer on samaan mallaspohjaan tehty. Erona vain eri humalat ja luonnollisesti Steam Beerissä käytetty korkeampi käymislämpötila (Steam Beer on lämpimässä lagerhiivalla käyvä olut). Lagerien lisäksi kevyempi Lait Porter ja vahvempi Trans Porter sekä viimeisenä 1.3 Vehnä (jossa 1.3 ehkä Ladan moottorin tilavuus litroina, en osaa sanoa). Mikäpä olisikaan osuvampi aloitus tämän setin perkaamiseen kuin La(da)ger, eli Ladalager! Muita speksejä ei ole tiedossa kuin pullossa ilmoitettu vahvuus, 5,5%.

 

Ladamatkaajan Youtube -videoilta on nähtävissä Kallen käyttämää laitteistoa ja työtapoja.

Miltei täysin kirkas, kullankeltainen olut, joka vaahtoaa keskiverrosti. Tuoksussa on raikkaan sitrushedelmäistä ja ruohoistakin humalaa sekä yrttistä mausteisuutta. Humaloinnin alla on vaalean leipäinen, hieman keksimäinen maltaisuus. Varsin miellyttävä, jotenkin tshekkityylinen vaikutelma - maistetaanpa! Maussa on miellyttävän täyteläinen maltaisuus ja runsas katkerointi. Diasetyylihän se siellä hieman pilkistää ja tuoksuunkin tshekkivaikutelman toi, nyt maistamisen jälkeen huomaan sen paremmin. Monet pitävät hieman voilta tuoksuvaa ja maistuvaa diasetyyliä virhearomina, mutta tshekissähän se on yleensä tyylin normi. Itse yleensä pidän siitä, kuten tässäkin. Maltaan ja sitä osaltaan täyteläistävän diasetyylin sijaan pääpaino on kuitenkin humaloinnilla, joka on hieman sitrusmaisen ja kukkaisen aromikasta ja kuten jo mainittua, katkeruudeltaan runsasta. Jälkiliuku on pilsmäisen kuiva, ruohoisen ja yrttisen humaloinnin edelleen kutitellessa kielen perukoilla. Laatutaso on hyvä, eli mitään virheitä en havaitse, ellei hienoista diasetyyliä sitten sellaisena pidä. Osa mausteisuudesta on sellaista hieman käymisaromisen tuntuista, mutta en ihan pääse siihen kiinni, voi olla, että se tulee humalistakin. Nautinnollinen aloitus Ladamatkaajan maistelusetin perkaamiseen!

Kotiolutta: Ukkosentuoja English Strong Ale

Kolmisen kuukautta sitten loistavalla pilsillään ihastuttanut Ukkosentuoja aka Tomi Heiskanen lähetti maistettavaksi tekemäänsä English Strong Alea. Aiemmin lähinnä lagereiden parissa operoinut kotipanija kertoo saatteessa kokeilleensa uusia aluevaltauksia.

Vahvuutta oluella on 7,5% ja katkeruuden ilmaisevia laskennallisia IBU-yksiköitä peräti 105 - se on IPA-tasoa ja vähän enemmänkin. Maltaina Pale Ale, Cara Plus ja Lightly Peated Pilsner. Humalina Challenger, Vanguard, Cascade, Hallerthau Mittelfrüh ja Wakatu.

Punertavan ruskea olut, joka vaahtoaa keskiverrosti. Valoa vasten näyttää kirkkaalta - kuvassa lasi on vetänyt hieman huuruun Rauman tropiikissa. Tuoksussa on hiivan hedelmäisiä käymisestereitä aidon brittityylisesti. Lisäksi löytyy hieman marjaisuutta, toffeeta ja sekahedelmäsoppaa siihen tykö. Runsaasta humalakattauksesta huolimatta aromihumaloinnin määrät lienevät melko maltillisia, sillä sellainen tietty aromaattinen noste humalapuolelta puuttuu. Ei tämä kyllä silti enempää aromihumalaa juurikaan kaipaa, sillä brittityylinen pohja toimii omilla maltaisilla vahvuuksillaan muutenkin. Maussa onkin sitten katkeroa riittämiin! Tosi tiukka ipamainen purenta lähtee rakentumaan heti alkumausta ja tiukentuu vielä loppua kohti. Mallaspohja jää nyt kakkoseksi, makeutta ei juuri tunnu ja kenties siksi alkoholikin tuntuu hieman läpi. Aromihumalointia ei maussakaan juuri noteeraa. Loppuvedossa vienoa savuisuutta, mutta jäisi ehkä huomiotta, ellei tietäisi reseptissä savumallasta olevan. Hiivojen kaataminen pullon pohjilta pehmeyttää ja täyteläistää tuntumaa hieman. Tuoksun aito brittitunnelma vaihtuu maussa modernimpaan katkerovetoiseen jyystöön, joka sekin toimii, mutta ei itselleni tämän tyylisissä niin hyvin kuin maltaisempi, hieman säyseämpi ote. Laadullisesti täysin kunnossa. Reseptiikassa siis vielä hieman parannettavaa omaan makuuni.

Kotiolutta: BBHBC Öl.Delta58

Sitten jälleen maistoon BBHBC:n eli Beer Brothers Home Brewing Companyn kotiolutta Eurajoelta. Grainfatherilla valmistettu vehnäolut tehtiin työpaikan saunailtaan ja kuuleman mukaan maistui siellä hyvin. Kaukaa viisaana kaverit toimittivat blogistille maistelupullon jo ennen työpaikan saunailtaa, täten varmistaen tavaran riittävyyden arviointitarkoituksiin. Oluen nimi lienee myös duunipaikan peruja.

Maltaina oluessa Vehnä, Pils, Vienna ja Ruis. Humalalajikkeina hieman eksoottisemmat El Dorado (US) ja Wai-Ti (NZ). Hiivana WLP380 Hefeweizen IV, jonka piti olla valmistajan kuvauksen mukaan vähäbanaaninen: "Large clove and phenolic aroma and flavor, with minimal banana. Refreshing citrus and apricot notes. Crisp, drinkable hefeweizen."

Vaaleanruskeaa vehnistä, joka on miltei täysin kirkasta, ennen kuin pullon pohjalta pyöräytetään herkullinen hiivakakku sekaan. Tuoksu on erinomainen! Siinä sahtimainen banaanisuus sekoittuu eksoottisten humalien hedelmäkiisseliin ja ruis nousee taustalta hieman mausteisena esiin. Makukaan ei petä - edelleen sahtimaista pehmeän banaanista tuntumaa, runsas suutuntuma, hieman toffeeta ja keskivaiheilla hedelmäcocktail mukaan. Katkero on pidetty vehnikselle ominaisesti alhaisena, mikä on hyvä juttu - kokonaisuus on nyt erinomaisen nautittava alusta loppuun. Upea pehmeys, täyteläisyys ja briljantti maku. Ruis sopii hyvin kokonaisuuteen, se tuo hieman sitä särmää, mutta ei riko pehmeän harmonista tuntumaa. Hyvät sahtimaiset vibat hiivasta ja ruismaltaasta. Maistuu niin maan pirun hyvältä! Jokseenkin samankaltaisia fiiliksiä kuin omassa Roggenbockenissa aikanaan, mutta vehnäolutmaisemmin ja täten herkullisemmin. Yksi kevään ja kesän kovimmista toistaiseksi.

Seuraavaksi kun teen vehnistä niin hiivavalinta lienee selvä, ruistakin voisi laittaa... Onkohan tässä Weyermannin CaraRyeä? Mistä tuo tummempi väri tulee? Nyt osat ovat vaihtuneet - jatkossa se olen minä, joka kyselee kavereilta suosituksia ja neuvoja vehniksen panoon.

Olutarvio: Cool Head Brew IPAnema

IPAnema

Panimo: Cool Head Brew, Suomi (Tuusula)
Oluttyyli: India Pale Ale (IPA)
Alkoholipitoisuus: 5,7%
Saatavuus: Olutravintolat (arvioitu tölkki saatu panimolta)

Tuusulassa sijaitsevan Cool Head Brewn ensimmäinen olut, IPAnema, debytoi pari kuukautta sitten, joten hyvin tuoreesta toimijasta on kyse. Cool Headin olutmestarina toimii suomalaistunut brasilialainen Cleber Goncalves - panimon saatekirjeessä kerrotaankin, että Etelä-Amerikkalaisia vaikutteita on luvassa etenkin tulevissa kausioluissa. Cool Head Brew on lähtenyt liikkeelle heti 2000 litran keittokoolla, joten ihan nyrkkipajaksi ei ole kai tarkoitus jäädä. Monille aloitteleville panimoille se normi aloituskokoonpano on ollut 500 -litrainen Braumeister, mutta vertailun vuoksi esim. espoolainen Fat Lizard keittelee vielä toistaiseksi vain 300 -litraisella itserakennetulla laitteistolla. Toki muitakin heti alussa jo kaksitonnisiin hypänneitä on, esimerkkinä nyt vaikka Rekolan Panimo, jonka laitteisto vaikuttaisi kuvien perusteella itseasiassa puuvuorauksia myöden hyvin samanlaiselta brittiläiseltä laitteistolta kuin Cool Headinkin.  

Kuva: Cool Head Brew

Cool Headista otettiin yhteyttä ja haluttiin lähettää raumalaishörhölle maistettavaksi tölkki IPAnemaa. Mikä ettei, totesi hörhö ja nyt olisi sitten arviointi suoritettavana. Panimo tölkittää oluensa itse semi-automaattisella Caskin tölkityslaitteella ja etiketöi ne ainakin facebookista löytyvien kuvien perusteella käsityönä. Tölkki on siis painamaton ja siihen liimataan etiketti ympäri. Lisää panimosta Olutkellari -blogissa: Esittelyssä Cool Head Brew

IPAnema panimon lähettämän saatekirjeen mukaan Cascadella ja Simcoella humaloitu, katkeruudeltaan tyyliin nähden mieto, vain 31 IBUa. Vahvuutta 5,7%.

Utuista, kultaoranssista olutta, jonka ylle rakentuu keskiverto vaahto. Tuoksussa on kukkaketomaista ja pehmeän mandariinimaista humalaa sekä hienoista marjaisuutta ja jotain tiettyä, kenties hiivan käymisaromeihin juontavaa hentoa mausteisuutta. Tuoksun intensiivisyys on enemmän APA-tyylisen hillittyä, kuin IPA-tyylisen räiskyvää. Maussa sama hillitty yleisilme toistuu - jälleen kukkaisuutta, sitten kypsien sitrushedelmien maukasta hyväilyä, jonka jälkeen hieman mausteisempi, vireeltään yrttinen lopetus. Katkero on tyyliin keskivertoon nähden hyvin kevyt, mutta kun mallaspohjakaan ei ole turhan raskas, niin loppuveto kuivuu miellyttävästi ja se kevytkin katkeruus kestää pitkään. Mukava todeta, että laatutaso on täysin kunnossa - uuden toimijan kohdalla tämä on heti hieno asia huomata, sillä se ei nykyään tunnu aina olevan itsestäänselvyys. Sellaista tiettyä humalaöljyistä soljuvuutta suutuntumassa on ja hedelmäisyyttä saa maiskutella suussaan pitkään, joten kyllä siellä jälki- ja kuivahumalointia tuntuvasti on. Kokonaisuutena asettuu enemmän siis APAn tyylilokeroon IPAa hillitympänä ja vähemmän katkerana. Luokitteluista viis, kyseessä on laadukas ja maukas olut, jota on miellyttävä nauttia vaikka useampikin tölkillinen.

Yhteenveto

Vähemmän katkera IPA

ARVOSANA: 8

Kotiolutta: BBHBC Bawarian Peach Buddy

Paikallista kotiolutta perjantai-illan maistossa. Beer Brothers Home Brewing Company on eurajokelaiskaksikko, joka puskee Grainfatherilla kovaa tahtia vierrettä pönttöön. Bawarian Peach Buddy on kaksikon mukaan helppo kesäjuoma, jossa maltaina on vehnä, pils ja sahti sekä humalina Magnum, Ahtanum ja Rakau. Mausteina korianterinsiemenet ja keiton jälkeen kuumassa vierteessä (flameout) uutetut persikat.

Utuisen kultaoranssi olut, joka vaahtoaa maltillisesti. Tuoksussa on kevyen korianterisia fiiliksiä, kuivaa ruohoa ja hedelmälihaisempaa nektariosastoa, josta osa lienee persikkaisuuttakin. Jostain syystä korianterin ja hedelmäisyyden yhteisvire tuo mieleeni hienoisesti myös inkiväärin. Maussa flameoutissa lioteltu persikka tulee paremmin esiin, joskin vasta loppuvedossa katkeron ja korianterisuuden hieman rauhoituttua - suutuntumassakin on sellaista tiettyä hedelmämehumaista nahkeutta. Hyvin puhdaspiirteinen ja selkeämakuinen kokonaisuus, mutta kuitenkin melko hillitysti. Helpon kesäoluen määritelmä täyttyy. Vastaparit makeus ja happamuus ovat omaan makuuni sopivassa tasapainossa. Samoin rungon ja katkeron balanssi toimii. Miellyttävä ja kesäinen olut, mutta huippuluokkaan noustakseen vaatisi vielä jatkokehittelyä - sellainen pirteä ja pirskahteleva tuoreus tästä puuttuu. Voittaa kyllä leikiten aiemmin maistamani Jopen Adriaan Witin.

Olutarvio: Jopen Adriaan Wit

Adriaan Wit

Panimo: Jopen, Hollanti
Oluttyyli: Witbier
Alkoholipitoisuus: 5,0%
Saatavuus: Alkon kesän kausivalikoima (2,99€/0,33l)

Alkon kesäoluet ovat olleet jo käsittääkseni kaksikin viikkoa myymälöiden hyllyillä, mutta eipä ole ollut tarvetta käydä niitä ihmettelemässä. Tänään kuitenkin kävin, kun ilmoittivat, että tilausvalikoimasta tilaamani Foundersin Sumatra Mountain Brown on saapunut. Zoomailin siinä samalla hyllyt läpi ja alennuin ostamaan alle kolmen euron arvoisen "kyykkypullon" sieltä alahyllyltä. Kesähän huutaa witbieriä, joten miksi ei. Jopen siis hollantilainen toimija, perustettu vuonna 1994. Witin reseptiikassa etiketin mukaan tuttusti korianterinsiemenijä ja appelsiininkuoria. Ohran ja vehnän lisäksi mallaspohjassa on myös kauraa.

Samea, vaalean kellertävä ja vaahdoltaan vitivalkoinen olut. Tuoksu on hieman sitruunainen, ruohoinen, enemmän yrttisen mausteinen kuin lennokkaasti hedelmäisen raikas. Mausteisuus tulee omiin preferensseihini nähden liiaksi pintaan, jolloin hedelmäisyys kärsii - kokonaisuudessa on hienoisia tunkkaisia tiskirätin sävyjä. Maku on mausteisempi ja hieman katkerampikin kuin tyylin normi - jos nyt esim. Hoegaardenia sellaisena vertailukuvana pidetään. Yrttisyyttä ja ruohoisuutta on enemmän kuin pehmyen hedelmäistä otetta - ei siis aivan osu minun makuuni. Suutuntumassakin on sellainen mausteinen kitalaessa tuntuva kuivattava purenta, jota ilman olut olisi itselleni nautittavampi. Ei nyt suoranaisesti huono, mutta ihan liian mausteinen omaan makuuni. Witbier on parhaimmillaan pehmeää sitruunaisuutta kesäisen raikkaasti, mutta tässä jää sekä hedelmät, että raikkaus piippuun. Hinta ja laatu eivät kohtaa edullisesta hinnasta huolimatta.

Yhteenveto

Mausteisempi witbier

ARVOSANA: 7