Isot belgit: St. Bernardus Abt 12

Netistä tilattujen isojen belgien parissa jatketaan. Tällä kertaa nautiskelen Belgian Länsi-Flanderissa lähellä Ranskan rajaa sijaitsevan St. Bernardusin vahvinta olutta, joka on legendaarinen Abt 12. Tämän panimon tarina onkin mielenkiintoinen. Veljeskunta aloitti Dekoninck nimellä ensin juuston valmistuksen vuonna 1934. Vuonna 1945 kymmenen kilometrin päässä sijaitseva St. Sixtuksen trappist-luostari lopetti laajamittaisen oluen valmistuksen ja päätti jatkaa oluen valmistusta vain omiin tarpeisiin sekä myytäväksi pienissä määrin suoraan luostarilta ja lähialueen tavernoihin. Jos ei St. Sixtus soita mitään kelloja, niin tuo luostari tunnetaan tänä päivänä paremmin nimellä Westvleteren. Tämä kaikki liittyy St. Bernardukseen siten, että St. Sixtuksen himmattua, siirtyi sieltä puolalalaislähtöinen panimomestari Mathieu Szafranski Dekoninckiin, tuoden mukanaan Westvleterenin hiivan ja reseptiikan. Dekoninckin oluet tunnettiin aluksi nimellä St. Sixtus, mutta vuonna 1992 kun luostareiden välinen sopimus päättyi muuttui nimi St. Bernardukseksi. Tässä vaiheessa oluet myös menettivät virallisen trappist-oluen statuksen.

Puhutaan, että Abt 12 olisi reseptiikaltaan monesti Ratebeerissä maailman parhaaksi valitun Westvleteren 12:sta kanssa hyvinkin yhteneväinen. Good Beer Guide Belgium tietää kertoa, että Bernardus käyttää oluitaan pintahiivalla pitkään ja hartaasti, jatkaen sen jälkeen kypsytystä vielä lageroinnin parissa. Humalat ovat etiketissä olevan merkin perusteella belgialaisia. Oluet ovat tietysti pullossa jälkikäyviä ja kestävät pidempääkin ikää. Olutta saa pikkupullossa myös Alkosta, hintaan 6,71€ / 0,33l. Netistä tilatulle isolle pullolle tuli postikuluineen hintaa 8-9€.

St. Bernardus Abt 12
10% |  Vesi, ohramallas, sokeri, humala, hiiva

Tumman ruskea, valoa vasten reunoilta hieman punertavaakin väriä kajastava olut. Vaahtoa muodostuu reilusti ja se kestääkin melko pitkään. Tuoksussa on tuttua Bernarduksen tuntua. Kuivattuja hedelmiä tässäkin kosolti, mutta väristä poiketen vaaleampien aprikoosimaisten ja päärynäisten sävyjen, eikä niinkään luumumaisten sävyjen suuntaan. Toki hieman tummempaa ja kevyen siirappimaistakin tuoksua lasista nousee pienen mausteisuuden kera, mutta yllättävän raikas tuoksu tähänkin on saatu. Vahvuus paljastuu vasta jos nenän vie tarpeettoman lähelle. Maku on hieman tummemman sävytteinen, tarjoten nyt kypsemmän hedelmäisiä ja pehmeämpiä sekä karamellisoituja makuja. Katkeruuttakin löytyy lopusta, mutta kuitenkin sopivan kevyesti. Tämä ei ole lainkaan niin makea kuin vaikka aiemmin maistetut Val-Dieu tai Gulden Draak, vaan omaa kuivemman ja kevyemmän suutuntuman. Hiilihappoja on myös aluksi varsin runsaasti, mutta kun pullo on hetken pöydällä seissyt, niin viimeinen lasillinen on jo hiilihappoisuudeltaan asettuneempaa ja omaan makuuni miellyttävintä. Alkoholipitoisuus kätkeytyy tässäkin johonkin ja nousee ainoastaan miellyttävänä lämpönä esiin nielaisun jälkeen. Jälkimakuun nousee hentoista lakritsaisuutta ja yrttimäisyyttä. Erittäin hyvää on, ei mitään moitittavaa, ellei nyt sitten ihan alun turhan kovia hiilihappoja oteta huomioon. Hämmentävän raikas, hedelmäinen ja juotavuudeltaan vahvuuttaan kevyemmän oluen tuntuinen. 

En tiedä miten he sen tekevät, mutta harvassa tai olemattomissa on ne uutuusoluet, jotka vastaavaan pystyvät. Tietysti tyyli ei ole varmastikaan mikään myyntimenestys ellei jalansijaa ole jo valmiiksi kuten näillä klassikoilla, joten eipä niitä juuri valmistetakaan. Lempeä, lämmittävä, voimakasmakuinen, mutta hienovarainen - ja kuitenkin niin hedelmäinen. Upeaa on. Ilmeeni parin lasillisen jälkeen on juurikin sama kuin etiketin munkilla. 

"When you drink an Abt you can enjoy life to the full!" laukoo panimon kotisivut, enkä voi muutakaan tässä kohtaa väittää.

Kotiolutta: Flat Fifth Brewing Double Dry Hopped NEIPA

Kotipanimo Flat Fifthin oluita on nautittu täällä aiemminkin ja nyt siis mennään taas. En osannut odottaa pulloa, mutta aina välillä blogistin ovelle toimitellaan milloin mitäkin ilman mitään ennakkovaroitustakin. Rankka on kaljablogistien laifstaili, mutta yritetään nyt selviytyä.

Double Dry Hopped NEIPA
7,0% | Vesi, ohramallas, kaura, vehnä, humala, hiiva | Humalat: Magnum, Mosaic, El Dorado, Chinook | Kuivahumalat: Mosaic, El Dorado

Lasiin kaatuu sameaa, rusehtavan oranssia ja suurikuplaisesti vaahtoavaa olutta. Tuoksu on mehumaista nektaria pullollaan tarjoten ananaksen, passionhedelmän ja limen sävyjä. Tuoksu on intensiteetiltään voimakas ja houkuttelee maistamaan. Aiaiai... maku on selkeäpiirteisempi kuin tuoksu antoi odottaa. Ei siis niinkään kaikki yhteen kasaan sekoittavaa mehumaisuutta, vaan terävämpää sitrusmaisuutta, herukkaisuutta ja jopa pihkaisuutta sekä tuntuvaa katkeruutta, joka ei ole NEIPAssa yleensä näin voimakasta. Minulle tämä kyllä sopii, mieleen tulee hieman vielä voimakkaamman mehuisammin ulosannin omannut Coolheadin ja Tyrantti yhtyeen Kobra 2. Vahvuus on täysin piilossa ja olut tuntuu juodessa täysin sessioitavalta. Isompikin tuoppi menisi vaivattomasti. Laatutasossa ei ole moitittavaa, sillä sekä tuoksu, että maku ovat puhtaan raikkaita ja miellyttäviä. Tässä on mallaspohjassa hieman karamellimaisempiakin sävyjä ja värikin on tummempi kuin mitä tyylin yleisissä ihanteissa (käsittääkseni), mutta raskautta ei silti ole, vaan katkeruus ja osaltaan varmaan vahvuuskin tasapainottaa. Oikein hyvä omaan makuuni, vaikka onkin enemmän "old-schooliin" kuin moderniin mehunektariin kallellaan - tai kenties juuri siksi. Kiitokset oluesta taas Flat Fifthin kavereille.

Isot belgit: Gulden Draak

Gentin kellotornin kultaisesta lohikäärmeestä nimensä saanut Brouwerij Van Steenbergen ikoninen ja tietysti iso belgi maistossa tällä kerralla. Tässä ei ole mitään taivaallista yhteyttä eli luostari- tai trappist-merkkejä ei tästä pullosta löydy, mutta olut on ollut saatavilla jo vuodesta 1986 asti ja on ilman muuta yksi ikonisista belgioluista, eikä tietysti vähiten joukosta erottuvan valkoisen pullonsa myötä. Van Steenberge lageroi eli kylmäkypsyttää myös pintahiivaoluensa nollan asteen tuntumassa. Lageroinnin jälkeen Gulden Draakin jälkikäymisen kerrotaan tapahtuvan kahden eri hiivan voimin, joista toinen on tiettävästi viinihiivaa. Oluesta on useampia versioita, mutta tämä perusversio on se alkuperäinen ja minulle ainut oikea.

Gentin kellotornin kultainen lohikäärme - gulden draak. (Kuva Wikipediasta)

Gulden Draak

10,5% |  Vesi, ohramallas, humala, sokeri, hiiva

Täytyy heti kärkeen sanoa, että tämä on kyllä yksi tyylikkäimmistä pakkauksista mitä olutmaailmasta löytyy. Pulloni päiväys on 31/01/2021. Ymmärtääkseni oluella on 24 kuukauden päiväys, eli tämä olisi tällä hetkellä aika lailla vuoden jo viihtynyt pullossa. Eläväinen suhaus ja jopa poksahdus korkkia sivuun siirtäessä kertoo jälkikäymistä todellakin tapahtuneen ajan saatossa. Myös vaahtoa kerääntyy runsaasti kirkkaan syvän punaisen oluen ylle. Pienikuplainen vaahto kestää pitkään ja jättää paksut pitsit lasin reunoille. Intensiivisessä tuoksussa on runsaasti kuivattuja hedelmiä, jotka tulevat karamellisoituneella sokerikuorrutteella. Banaania, luumua ja ehkä rusinaisuuttakin löytyy. Ulosanti on vahvuus huomioon ottaen yllättävänkin raikas. Vahvuus on viettelevässä tuoksussa muutenkin hienosti piilossa, vaikka intensiteetti toki paljastaa potenssia löytyvän.

Myös maku on minulle oikein mieleinen. Makeutta on edelleen oluen ikä huomioiden varsin runsaasti ja se peittää alkoholipitoisuuden hyvin. Kuivatut hedelmät, paahteinen sokeri ja alkoholipitoisuus tekevät kokonaisuudesta todellakin mainospuheiden tavoin katkeransuloisen tai suoraan suomennettuna katkeranmakean eli bittersweetin. Makeutta on, mutta vaikka loppuvedossa alkoholin lämpö vyöryy ja katkeruuskin hennosti puraisee, niin silti osa makeudesta jää elämään ja se ison belgin jopa petollinen nautittavuus tulee esiin. Alkoholipitoisuus on siis maussa erinomaisen hyvin piilossa. Kyllä, tämä on Kasteelin ja Val-Dieun tapaan makeahko, mutta ei kuitenkaan ylimalkaisen täyteläinen tai suutuntumaltaan erityisen tahmaava. Ison belgin taikaa siis. Tällä oluella on ehkä tietyissä piireissä vähän sellainen bulkkibelgin maine, mutta en itse havaitse kompromisseja maun suhteen. Voimakkaita makuja ja hyviä sellaisia löytyy nautinnollisessa paketissa. Ei toki Rochefortin monimuotoisuutta, mutta kun kokonaisuus toimii erinomaisesti, niin miksipä siitä valittamaan. Ei varmastikaan itselleni se viimeinen Gulden Draak, toivottavasti ainakaan. Seuraavaa kertaa odotellessa.

Olutharrastus alkaa olemaan taas oikein mukavaa, kun olen vihdoin tajunnut, ettei minun tarvitse kaikkien uutuuksien perässä ravata, vaan voin ennemmin keskittyä klassikoihin - eipä juurikaan nimittäin tule pettymyksiä.

Kotiolutta: Mäkisen Ragnarök Imperial Stout 2017

Nyt sitten kellarin kätköistä hieman isompaa jytkyä paikallisen kotipanijan toimesta. Sain tekijältä kaksi pulloa tätä olutta vuonna 2017. Toisen maistelin silloin ja toinen on vuorossa nyt - on aika tutkia, miten olut on reilussa kahdessa vuodessa muuttunut. Ensimmäisen maiston arvio ja täysi reseptiikka löytyy tästä linkistä. 

Kyseessä on siis kahvilla maustettu ja tammilastukypsytetty Imperial Stout. Vahvuutta 10,3% ja katkeruutta 189 laskennallista IBU-yksikköä. Seitsemää eri mallasta ja vähäisesti tummaa sokeria pohjassa. Humalina katkerossa Magnum, Target sekä Warrior. Aromihumalointina Bramling Cross, Challenger, Chinook, First Gold ja Simcoe, sekä loppuun vielä kuivana Chinook. Oluen panneen Mäkisen periaate tehdessä muistaakseni olikin, että "kaikkea liikaa".

Maistetaanpas miten olut on tekeytynyt. Säilytyspaikkana on lokakuusta 2017 asti ollut rintamamiestalon melko tasalämpöinen ja pimeä kellari.

En nyt tietysti tarkalleen pysty muistamaan minkälainen olut oli vuonna 2017, mutta näin uusintamaistolla edelliseen arvioon peilaten tuntuisi ainakin tuntuvasti pehmentyneen. Alkoholisuus on mennyt täysin piiloon ja lämmön hehkukin on nyt lempeää. Tummapaahtoinen kahvi maistuu edelleen nautinnollisesti heti nielaisun jälkeen samoin kuin vaniljaisuuskin ja katkerointi hiljalleen voimistuen kestää isältä pojalle. Mallaspohja on edelleen voimissaan eli makeuttakin löytyy, eikä oksidaatiota vaikuta tapahtuneen missään määrin. Hyvä tuhti runko, joka kantaa tuon katkeruuden ja muunkin makujen sinfonian hienosti. Lastukypsytyksen määrä on ollut tässä ellei täydellinen niin ainakin hyvin lähellä sitä. Reseptissä näyttäisi olleen 40 grammaa lastuja 13 litran erässä. Se on selkeänä elementtinä kokonaisuudessa mukana, mutta ei tuo mitään sellaista terävyyttä tai nouse mitenkään dominoivaan asemaan. Hämmästyttävän hyvää, siis aivan loistavaa. Tuhti, tymäkkä, mutta tasapainoinen ja sellaisella ihanan pehmeällä tuntumalla. Tällaisen oluen tapauksessa pidempikin kypsytys voi siis olla ihan paikallaan, mutta se on niin tapauskohtaista, ettei mitään yleisohjetta oikein pysty antamaan. Joskus osuu joskus ei ja tässä tapauksessa ollaan siellä häränsilmän tuntumassa. Kiitokset Mäkiselle vielä kerran tästäkin.

Isot belgit: Val-Dieu Grand Cru

Maistellaas taas. Tarinahan kertoo, että nettitilaus olisi tipauttanut muutamat isot belgit raumalaisblogistin suuntaan. Tällä kertaa maistoon belgialaisesta entisestä Sisterssiläisten Val-Dieu luostarista tuleva Grand Gru. Panimon historia ei ole kovin pitkä, sillä se perustettiin vasta vuonna 1997. Varsinaisia munkkeja luostarissa ei tosin enää asu, mikäli oikein wikipediaa tulkitsen. Pullossa on kuitenkin "Erkend Belgisch Abdijbier" tunnus, eli tunnustettu belgialainen luostariolut. Tähän riittää ilmeisesti se, että oluella on jokin sidos olemassa olevan luostarin kanssa.

Ja minullehan riittää vähempikin, en siis vaadi edes luostarioluen tunnusta. Riittää kun kyse on belgityylisestä oluesta, tarkemmalta tyyliltään vaikka quadrupelista, kuten tässäkin ja pullo on iso. Nämä kriteerit tässä täyttyvät ilman muuta. Olut näyttää olevan saatavilla myös Alkosta, joskin pienessä pullossa hintaan 5,47€. Tämä 0,75 litrainen maksoi nettikaupassa muistaakseni 7,50 ja siihen noin 1,5€ toimituskuluja päälle. Litrahinnassa jäädään siis reilusti voiton puolelle ja iso pullo on kuitenkin iso. Ja mikä siitä tekee niin erityisen? No uskokaa tai älkää, mutta isossa pullossa on enemmän olutta sisällä ja sellaisen nauttimisessa on aina tiettyä suuren juhlan tuntua. 

Val-Dieu Grand Cru
10,5% | Sisältää ohramallasta | IBU 19 | EBC 63 | Pullossa jälkikäyvä

Tummanruskea väri ja kohtalaisen joutuisasti ohueksi kerrokseksi oluen pinnalle laskeutuva vaahto. Tuoksu kuivattuine hedelmineen, rusinoineen ja kaakaomaisine piirteineen houkuttelee maistamaan. Maku onkin varsin mainio. Melko makea aloitus ja sitten melko runsaasti appelsiininkuorimaisen tuntuista hedelmäisyyttä sekä lämmin, mutta pehmeä ja jopa maltainen loppuveto. Kuivattuja appelsiininkuoria olisi voinut sujahtaa keiton lopussa sekaan - ja hyvä jos näin on, sillä homma toimii. Hieman Kasteel Donkerin tuntua yleisessä makeudessa, mutta aivan niin siirappinen tämä ei kuitenkaan ole. Karamellisoitunutta, hieman paahtunuttakin sokerisuutta maistuu, mutta tuo kuivatun hedelmäinen ja jokseenkin appelsiininkuorimainen veto on päällimmäisenä. Loppuvedossa on luumumaisia sekä rusinaisiakin sävyjä ja jälkimaussa kevyttä paahteisuutta. Pullon loppua kohti lämpökin alkaa jo hieman hehkumaan läpi, mutta ei häiritsevästi. Hitaasti nautittavaksi tämä varmaan oli tarkoitettukin. Jos pisteyttää pitäisi, niin ihan tasaväkisesti tämä jo aiemmin mainitun Kasteelin kanssa tappelisi samoista sijoituksista. Ei siis kenties se kaikkein paras belgi, mutta oikein maukas ja ajaa kyllä asiansa. Ison pullon parissa viettää mukavasti yhden illan.  

Isot belgit: La Trappe Quadrupel

Sitten nettitilauksestani maistoon La Trappe Quadrupel. Tämä on Hollantilaisen trappist-panimo De Koningshoevenin vahvin tuote ja maailman ensimmäinen olut tyylissään (Quadrupel). Olutta valmistettiin ensimmäisen kerran talven sesonkituotteeksi vuonna 1991 ja se sai sen verran suosiota, että jäi sittemmin ympärivuotiseksi tuotteeksi.

De Koningshoeven trappist-panimo sijaitsee Hollannissa lähellä Belgian rajaa.

Olen tätäkin olutta maistellut aiemmin muutamaan otteeseen. Ensimmäinen arvioni vuodelta 2009 on luettavissa Olutopas.infosta ja blogista löytyi myös dokumentti myös vuodelta 2012, jolloin maistelussa oli pari vuotta kellaroitu yksilö. Muistaisin, että olen tuon viimeisimmän blogipostauksen jälkeenkin olutta juonut, mutta siitä ei liene tallennettua merkintää blogissa tai muuallakaan. Aina ei jaksa kirjoitella, vaikka oluen nauttia jaksaisikin.

Panimo jakaa kotisivuillaan tiedot mallastyypeistä, joita oluessa on käytetty. Niitä on Munich, Pale, Caramel ja Roast eli paahtomallas. Lisäksi sokerisiirappia, kuten isoissa belgeissä tapana on. Sokerista tulee vahvuutta, mutta se tietty keveys ja juotavuus pysyy. Tarkemmat speksit tietysti karamellimaltaan tyypistä jne. puuttuvat, mutta antavatpa edes jotain vihiä kuitenkin. Hiivahan belgioluissa on kuitenkin se tärkein elementti ja monilla panimoilla on omat hiivakantansa. Katkeruutta on 22 EBU, eli ei paljoa, mutta eipä quadeissa sitä yleensä ole eikä kaivatakaan. 

La Trappe Quadrupel

10% | Vesi, ohramallas, sokerisiirappi, humala, hiiva | Pullossa jälkikäytetty 

Korkkikorkki on tiukassa, mutta napsahtaa pienellä pyörittelyllä auki sopivaisen tussahduksen saattelemana. Lasiin kaatuu kirkasta meripihkaisen punertavaa olutta, jonka vaahto jättää pienet pitsikuviot lasin reunoille. Kaadoin tämänkin nyt Tripel Karmelietin tulppaaniin, ihan vaan koska sellainen nyt on. Intensiivisen aromaattinen tuoksu tulppaanista ulos puskeekin. Kuivattua hedelmää, aprikoosia, päärynää ja tuoretta, miltei vihreää banaanimaisuutta. Tuoksuttelua voi jatkaa vielä viemällä nenän kauemmas lasista ja silti aromeita riittää. Mallaspuolelta tuntuu tulevan kaakaomaisuutta ja marenkimaista tuntua. Minulla oli muistikuva, että tämä olisi tuoksultaan ja maultaankin jokseenkin hieman turhan alkoholisen tuntuinen, mutta nyt tarjolla on kuitenkin enimmäkseen pelkkää pehmeyttä. Tuoksussa ei ole mitään nenäkarvoja polttavaa ja melko täyteläisen maltainen makukin lämmittelee vasta pitkälti jälkipotkun puolella. 

Kuivattuja hedelmiä on kosolti ja maku menee jopa hunajaiseksi, ennen kuin lopussa alkoholin voimasta kuivuu katkeroiseen loppuun. On todella hyvän makuinen. Enemmän vaaleisiin ja raikkaampiin belgeihin kallellaan kuin tyylin parhaina pidetyt Rochefort 10 ja Westvleteren 12, mutta miltei yhtä lailla monimuotoinen. Varsin täyteläinenkin, eli mallasta on mukana runsaasti ja se tuo mukanaan myös tuon tietyn kokonaisuuden kruunaavan pehmeyden silauksen. Ison pullon tissuttelu kestää pitkään, mutta silti pullon viimeiset tipat kaataessa tuntuu, että tästä olisi voinut nauttia pidempäänkin. Aivan erinomainen, peräti loistava. Aiemmin olen ehkä arvioinut tätä hieman eri asteikolla, kun tyylin benchmark on ollut huomattavasti tummempi ja mausteisempi Rochefort 10 ja jos tämä ei ihan yhtä intensiivisen makuiseksi ylläkään, niin pehmeässä maltaisuudessaan ja runsaassa hedelmäisyydessään on kuitenkin aivan yhtä nautittava, ellei enemmänkin. Mykistävän hyvää.

Isot belgit: Tripel Karmeliet

Eräänä helmikuisena päivänä raumalaisen blogistin kotiovelle saapui lähetys belgialaisesta verkkokaupasta. Verkkokauppa oli blogistille ennestään jo tuttu. Nähtyään firman tarjouksen, jossa kolmen ison Tripel Karmelietin ostaja saisi kyseisen olutmerkin ikonisen tulppaanilasin kaupanpäällisiksi, kyykkäsi blogistin vastustuskyky ymmärrettävistä syistä. Täällä sitä nyt siis ollaan kellari täynnä isoja belgejä. Karmelietin lisäksi latasin koriin trappistien aina hienoja oluita ja muita jo aiemmilta maistoilta tuttuja belgiherkkuja. Käydään näitä nyt yksi kerrallaan läpi täällä bloginkin puolella. Maistetaan onko näiden belgiklassikoiden taika vielä tallella.

Tripel Karmeliet

8,7% | Ohramallas, vehnämallas, vehnä, kaura | Pullossa jälkikäytetty

Tripel Karmeliet on minulle merkityksellinen olut, johon sisältyy paljon hyviä muistoja. Tätä on nautittu niin isosta kuin pienestäkin pullosta vuosien saatossa. Ensimaisto joskus olutharrastuksen alkupäivinä tapahtui kymmenisen vuotta sitten - on siitäkin muuten aikaa kulunut. Kellarointiakin on harrastettu ja todettu oluen toimivan ikääntyneempänäkin varsin hyvin. Lokakuussa 2018 kun viides lapsemme syntyi ja palasin synnäriltä kotiin yön tunteina, korkkasin juhlan kunniaksi juurikin Tripel Karmelietin. Se hetki oli maaginen.

Iso pullo Karmerietia lähemmässä tarkastelussa joskus vuoden 2010 kieppeillä.

Karmeliet pikkupullosta vuonna 2018, noin klo. 3.00 yöllä juhlavissa tunnelmissa

Mutta miltähän mahtaa maistua Karmeliet vuonna 2020 helmikuisena talvi-iltana Raumalla. Talvea tänne ei ole oikeastaan tullutkaan, vaan syksy sateineen on jatkunut tähän päivään asti miltei tauottomana. Välillä voi muutama aste olla pakkasta, mutta seuraavana päivänä taas sataa ja pulkkamäkeen ei ole asiaa ollut. Tämä on nyt sitten ensimmäinen kerta kun saan maistaa Karmelietia ihan sen omasta lasista. Tuon kauniin tulppaanin koko yllätti kun sen paketista avasin. Varsin iso muki nimittäin. 0,3l rajaviiva on painettu lasin pintaan ja se saavutetaan jo leveämmän alaosan kohdalla. Pikkupullo kaatunee siis vaivatta isommallakin vaahtokukalla tähän maljaan. Isomman pullon saanee nautiskella kahdessa tai kolmessa erässä. Joka tapauksessa kuvittelin aina lasin olevan pienempi, mutta belgit eivät ilmeisesti ole pikkurilli pystyssä suoritetusta tissuttelusta kuulleetkaan - iso on hyvä, ainakin riittää, mutta yleiseksi "belgiolutlasiksi" tästä ei taida kokonsa vuoksi olla. Paitsi isoille pulloille tietysti. 

Korkkikorkki poksahtaa iloisesti auki ja annoin heti palaa suoralla kaadolla. Vaahtoa muodostuu reilusti ja sitä jää paksuina pitseinä lasin reunoillekin. Lasin pohjalla oleva kaiverrus irrottaa jatkuvasti vielä hiljalleen lisää hiilihappoja vaahdon tarpeisiin ja se tuntuukin kestävän ikuisesti. Tuoksussa on jälleen sitä tuttua korianterista belgioluen taikaa. 

Kuivattuja hedelmiä, päärynää, tuoretta banaania ja tosiaan korianterista tuntuakin löytyy. On huikea tuoksu, aivan kuten aiemminkin. Aivan uskomattoman huumaavalta, miltei parfyymimaiselta tämä tuoksuu. Ja se maku on pehmeä, mutta raikas. Tripelinä tämä kolmen viljan olut on peräti täyteläinen ja vehnämaltaan ansiosta varsin kuohkeakin sekä ehkä hieman makea ainakin aluksi. Loppumaun mausteisuus, jonka arvioisin tulevan sekä korianterin, että kenties muiden käytettyjen mausteiden ja belgihiivan yhteisvaikutuksena kuitenkin kuivattaa yleisfiiliksen ja lopputulemana on jokseenkin kuiva ja yllättävänkin hedelmäinen, mutta kuitenkin nielua ja sielua lämmittävä tripel. Hieman La Chouffen elikäs tonttuoluen tuntuakin. En löydä tästä tälläkään maistolla mitään negatiivista sanottavaa - niin tasapainoinen kokonaisuus on. Pehmeä ja hedelmäinen, mutta myös intensiivinen ja runsasmakuinen sekä voimakas. Aika lailla täydellinen tripel.