Kotiolutta: Raita Brewery Stout

Vehmaalta tipahti kotitekoista stoutia maistoon. Olut on kaakaonibseillä maustettu ja osallistunut himabisse kisaan 2019. Ikääkin on jo varsin hyvin, sillä olut on ehtinyt kypsyä pullossa noin 8 kuukautta. Ennen arvioon siirtymistä laitan tähän vielä kuvan Raita Breweryn komeasta aittaan pystytetystä pubista. Kyllä tuolla kelpaa omatekoista laskea hanasta ja uskoisin vieraidenkin viihtyvän.

Raita Brewery Stout
5,8% | n. 8kk ollut pullossa

Maltaina: Pale ale, Chocolate, Caramel 300, Munich dark, Flaked oat, Roasted barley 

Humalat: Columbus, Cascade. 

Muuta: Nibsejä keitossa ja primäärissä vodkaan uutettuna. 

 

Musta, reunoiltaan rusehtavan punaista vuotava ja vaahdoltaan mokkainen. Kauniin värinen. Tuoksussa on tosiaan maukkaasti konvehtimaista suklaisuutta, mutta myös stoutmaisia paahteisia sekä kahvimaisia sävyjä ja humalaa. Ikää on, mutta hapettumista tai muutakaan ongelmaa en havaitse - prosessi siis kunnossa! Maku on kunnolla stoutmainen. Reilusti, mutta ei liikaa paahteinen ja lopussa kuivaksi katkeroituva. Suklaisuus on tuoksua vähäisemmässä roolissa, mutta kuitenkin tärkeänä osana kokonaisuutta tasapainottamassa. Jälkimaku on kahvimainen ja hieman suolaisuuttakin nousee pidemmälle laskeutuessa esiin. Hyvää on. Runko omaan makuuni hieman kepeä, mutta ei kuitenkaan mitenkään liian ohkainen. Paahteisemmat ja kuivemmat toki ovatkin kepeämpiä kuin makeamman maltaiset, jotka sopivat ehkä paremmin makuuni. Mutta kunnon stouttia siis, ei välimallia paahteisen ja makean väliltä vaan reilusti irkkujen suuntaan paahteisena ja kuivana sekä mikä tärkeintä - katkeroa unohtamatta. Hyvin on säilynyt näinkin matalilla prosenteilla. Ei mitään ongelmia laadussa.

Kiitokset Raita Brewerylle oluesta!

Isot belgit: Huyghe Delirium Tremens

Ikoninen Delirium Tremens debytoi tapaninpäivänä vuonna 1988. Keraaminen pullo pinkkeine elefantteineen nousi nopeasti Belgian Mellessä panimotoimintaa harjoittavan Huyghen suosituimmaksi olueksi ja vastaakin tällä hetkellä kolmasosasta panimon tuotantoa. Nimi, Delirium Tremens, tarkoittaa juoppohulluutta - tai kuten Wikipedia sen kertoo:

"Pitkäaikaisen ja runsaan (satunnaisesti myös lyhytaikaisen) alkoholin käytön äkillisestä lopettamisesta johtuva psykofyysinen sairaustila)."

Ainesosaluettelo on pullossa lyhyt ja tuttu: Vesi, ohramallas, humala, hiiva. Nettilähteiden mukaan vaaleaa ohramallasta, Saaz ja Styrian Goldings humalaa sekä kolmea eri hiivaa. Yksi pääkäymiseen ja yksi pullossa jälkikäymiseen. Kolmas ehkä jompaan kumpaan vielä lisäksi, mene ja tiedä. Toiset lähteet mainitsevat myös vehnämaltaan ja kandisokerin käytön, mutta uskoakseni vehnä pitäisi mainita etiketissä myös jos näin olisi. Tämän pullon ostinkin ihan Alkosta, josta se edelleen näyttää saatavilla olevan, myös pienessä pullossa, mutta sellaisia ei tueta. Belgian suunnalta on tulossa toinenkin Delirium variantti, näitähän on useampiakin, mutta palataan siihen sitten omassa jutussa joskus myöhemmin. 

Huyghe Delirium Tremens
8,5% | Vesi, ohramallas, humala, hiiva

 

Kirkas, väriltään syvän kultainen ja vaahdoltaan kestävä olut. Kaunis. Tuoksu on miellyttävästi hunajainen, belgihedelmäinen eli päärynänkuorimainen, hieman omenainen sekä mausteinen. Uuniomenan tuntua, tavallaan. Oikein miellyttävä, mutta ehkä vähän sellainen perusbelgin tuntu, joskin raikkaasti ja voimakkaasti. Eli tosi hyvä tuoksu, mutta kermaperseisen blogistin pitää kuitenkin vähän nillittää, hah! Pehmeän hunajainen, mutta samalla raikkaan hedelmäinen maku. Kuivaksi vaikuttaa käyneen, eli loppuveto tiivistyy varsin rapsakaksi ja belgihiivan mausteisuutta kun tulee siihen tykö niin loppuvetohan on oikein miellyttävä. Nielaisun jälkeen vielä pikkuisen lämpöä ja edelleen mausteisuuden sävyttämää pitkää jälkimakua. Mitenkäs tämä nyt näin maukasta oli. Suoraan sanoen odotin vähän kehnompaa, onhan tämä ”vain” Huyghen olut. Kokonaisuus kuitenkin toimii aivan briljantisti. Ei minkäänlaista valittamista. Hunajainen maltainen pohja, ei kuitenkaan sokeria käytetty ainakaan ainesosaluettelon mukaan, joten hiivan täytyy olla aikamoinen voimanpesä kun on oluen on näin kuivaksi käyttänyt. Suutuntuma on erittäin bueno. Runsas, löytyy maltaisuutta ja täyteläisyyttä, mutta myös kuivahko lopetus ja jos ei nyt hirveästi katkeruutta niin mausteisuutta kuitenkin. Juotavuus on kerrassaan hyvä ja iso pullo kaatuukin vaivatta joskin myös kiireettä ja nautiskellen.

Isot belgit: Kasteel Cuvée du Chateau 2019

Netistä tilattujen isojen belgien äärellä ollaan taas. Kasteel lienee monelle tuttu merkki Alkon hyllyiltä, jossa tämänkin oluen perusversio Kasteel Donker (aiemmin Kasteel Bier Bruin)  on ollut jo "ikuisesti" - nyt lienee jo neljäs eri vuosikymmen menossa. Uskoisin oluen saaneen Suomessa vankan jalansijan, koska se on aikoinaan ollut valikoiman selkeästi vahvin olut. Sellainenhan herättää väkisinkin kiinnostusta. Haittaa tuskin on ollut siitäkään, että olut on myös hyvänmakuinen ja vahvaksi lempeä. Sellainen makea ja jälkiruokainen. 

 

Van Honsebrouckin suvun omistuksessa oleva panimo on valmistanut olutta Belgian Länsi-Flanderissa jo vuodesta 1900 alkaen. Oluen valmistuksesta vastaa nyt jo suvun seitsemäs sukupolvi. Vuonna 2016 vanhan Ingelmunsterissa sijainneen panimon ovet suljettiin ja kaikki oluet valmistetaan nyt muutaman kilometrin päässä Emelgemissä täysin uudessa panimossa, jonka he itse mainostavat olevan Euroopan modernein. Siitä ei tietysti enää kauheasti linnaromantiikkaa irtoa, mutta tasalaatuista olutta varmasti irtoaa ja melko paljon irtoaakin - kapasiteetti on 20 miljoona litraa vuodessa. 

Cuvée du Chateau tuli markkinoille vuonna 2010. Oluen idea on muistuttaa kymmenen vuotta ikääntynyttä Kasteel Donkeria, mutta ilman kymmenen vuoden odotusta. Eli suoraan pitkään kypsyneen makuinen versio tästä mainiosta perusversiosta - itse käsittäisin tämän tarkoittavan hieman jo makeutta kuivemmaksi taittanutta ja kenties pehmeämmän makuista.

Kasteel Cuvée du Chateau 2019
11% | Sisältää ohramallasta ja sokeria

Läpinäkymättömän tummanruskeaa olutta, jonka vaahto on runsas ja jättää hienot pitsikuviot lasin reunoille. Tuoksu on rusinainen, luumumainen, tuttuun Kasteelin tapaan hieman kirsikkainen ja sokeroidun banaanimainen. Hieman kandisokerimaista siirapin siivuakin, mutta ei kunnolla. Alkoholiakin jonkin verran. Tuoksu on hyvä, mutta nuuhkuttelua jatkaessa ja lasin nenää lähentyessä vahvuus tuntuu jonkin verran läpi. Maku meinaa aluksi olla Kasteel Bruinin tavoin jopa äklömakea, mutta tasaantuu sitten kuivemmaksi, hieman jopa vähän oksidoituneen tai puukypsytetyn oloiseksi ja lopussa kaakaomaisen sekä jokseenkin katkeroidunkin tuntuiseksi. Panimo mainostaa oluessa olevan jopa portviinimäisiä sävyjä, mutta oluen hieman terävämpi puraisu kääntää tämän minun suussani enemmän tynnyrissä kypsyneiden barley winejen tielle. 

 

 

Vahvoja makuja, mutta alkoholi ei sinänsä polttele, vaikka maussa onkin tuon tietyn puumaisuuden kanssa läsnä. Mallaspohja on kuitenkin vankka ja makeutta sen verran olemassa, että se kantaa vahvuuden.. Jos tämän ikääntynyttä Kasteel Bruinia pitäisi muistuttaa, niin sanoisin, että muistuttaa toki jonkin verran, mutta aika paljon terävämmin. Seitsemänvuotiasta Kasteel Bruinia olen nimittäin maistanut ja se oli melkoista linnunmaitoa. Tässä on vahvoja makuja paljon, joka johtaa siihen, että sellainen tietty taianomainen nautittavuus ei toteudu. Hitaasti tai erittäin hitaasti nautittavaa ja silti haastavaa olutta. Paremmuusvertailussa laittaisin tämän kaikkien Trappistien ja sekä Val-Dieun, että Gulden Draakin alapuolelle - myös Kasteel Bruinin perusversio toimii omaan makuuni paremmin. Tässä on hieman liikaakin kaikkea. Mielelläni silti ottaisin tätä joskus toki toisenkin, mutta silloin ennemmin pienemmästä pullosta.

Parit britit: Swannay Pale Ale & Wychwood Hobgoblin IPA

Joskus on sellaisia päiviä, että kielen päällä maistuu ostamaton brittiolut ja sitä pitää sitten lähteä hakemaan. Raumalla varmin paikka uusiin löytöihin on Citymarket, jonne nytkin suuntasin. Pääsin matkaan kerrankin ihan itsekseni ilman pieniä apulaisia ja aikaa hyllyjen tarkempaan tutkiskelemiseen löytyi kerrankin kunnolla. Melkein järkytyin siitä miten vanhaa tavaraa hyllyissä oikeasti on. Yhdessäkin britti-ipassa oli päiväys helmikuu 2020... heinä- ja elokuuta 2020 löytyi myös runsaasti. Valikoiman runsaus siis on osaksi silmänlumetta - tai siis tavaraa on paljon, mutta hyvää tavaraa vähemmän. Pitäkäähän siis silmät auki hyllyillä, vanhalta haiskahtavaa ei kannata kauppavahvuisissa valita.

Löysin kuitenkin etsimäni ja nappasin mukaan 08/2021 päiväyksellä Swannayn Pale Alen ja 04/2021 päiväyksellä Wychwoodin Hobgoblin IPAn. Brittioluet on muuten nyt jo hinnoissaan, nämäkin molemmat yli neljä euroa pulloa - mitenkähän käy ensi vuonna?

Swannay Pale Ale
4,7% | Vesi, ohramallas, vehnä, humala, hiiva

 

Orkney brewed american hopped. No mikä ettei. Kaunis olut on tämä skotlantilaiselta saarelta tullut. Kupariin vivahtava väri ja tiivis kestävä vaahto. Tuoksukin hurmaa, tarjoten keksimäisiä ja pähkinäisiä maltaan sävyjä pienellä karamellisuudella höystettynä. Ja sitten on ne humalat, ai että... sitrusta ja kukkaniittyä. Lisänä pientä raikasta marjaisuutta, joka lienee brittihiivan tuottamaa. Maku on niin ikään tosi hyvä. Bittermäinen puraisu maukkaaseen mallaspohjaan ja sitrusvetoiseen humalointiin yhdistettynä. Jenkki pale alet eivät yleensä ole näin monimuotoisia - briteillä hiivan tuottamaa aromikkuutta on yleensä enemmän. Tämän oluen mallaspohjassa on kevyesti karamellia, mutta se ei mene makeaksi, vaan kokonaisuus on bittermäisen kuivakka ja pureva, mutta aromikkuudessa löytyy silti myös. Erittäin hyvää ja vaikka viekin janon mennessään, niin mieli tekee silti ottaa toinen.

Wychwood Hobgoblin IPA
5,3% | Sisältää ohraa
 

Tyylikästä taidetta pullossa. Takaetiketti kertoo brittiläisten lisäksi käytetyn myös Tyynenmeren humalia. Väri on miltei samanlainen kuin aiemmassa orkneylaisessa. Tuoksussakin on samoja piirteitä, mutta sitrus puuttuu ja maltaisuus on voimakkaamman karamellimaista. Humala tulee brittipainotteisesti ollen kukkaista, puumaista ja jopa hieman mausteista. Ei liiemmin hedelmää. Suutuntuma on tässä varsin täyteläinen, mutta katkeropuoli vastaa myös huutoon ja tasapaino pysyy erittäin hyvänä. Tyynenmeren humalista ei hedelmäisyyden muodossa juurikaan nouse havaintoja, mutta perinteisen britti-ipan tuntu onkin sitten kovasti pinnalla - ja hyvä niin! Katkeraa on ja loppuveto muodostuu tässäkin melko kuivaksi, karamellimaltaan kaikuja ei juurikaan jää. Jyskyttää raiteilla eteenpäin kuin täyteen paineeseen lämmitetty höyryjuna - karamellin ja katkeron reitiltä ei poiketa, mutta valitulla reitillä onkin sitten kaasu mukavan pohjassa. Jälkimaussa ESB:n tyylistä harmoniaa ja jopa esiin pilkahtelevaa hedelmäisyyttä - mutta vain hetkittäin. Erittäin hyvä olut tämäkin, mutta voimakkaamman makuisena ei niin sessioitava eikä samalla tavalla huikean raikas kuin Swannayn hieno olut. 

Olipas muuten melkoisen hyvät sessioonit. Onneksi välillä tekee mieli kokeilla (itselleni) uutta brittiäkin, mutta hinnan puolesta ei kuitenkaan onneksi liian usein. 

Isot belgit: La Trappe Tripel

Isojen belgien parissa palataan taas alankomaiden ainoan Trappist-panimon pariin. Oluet valmistetaan Tilburgin laitamilla Koningshoevenin luostariin rakennetussa panimossa. Panimotoiminta alkoi jo vuonna 1884, joten on tässä ollut aikaa harjoitella. Mielenkiintoisia käänteitäkin historiasta löytyy. Vuonna 1969 panimotoiminta lisensoitiin belgialaiselle Stella Artoisille (nykyinen InBev), joka halusi saada jalansijaa Hollannista. Stellan osaamisella valmistettiin Trappist Pils nimellä kulkevaa olutta, joka ei kuitenkaan menestynyt ja niinpä Stella vetäytyi takaisin  Belgiaan vuonna 1980. Tämän jälkeen luostarin panimo palasi vanhojen pintahiivareseptiensä pariin ja nykyään munkit osallistuvat panimon toimintaan Trappist-panimoilta vaaditulla tavalla. Kaunis paikka näyttää olevan.

Tässä vuonna 1987 markkinoille tulleessa tripelissään he käyttävät maltaina pale alea ja munichia. Lisää käymiskelpoisia sokereita saadaan glukoosisiirapista. Panimon kotisivut eivät kerro lisätyistä mausteista, mutta maahantuoja Uniq Drinksin sivuilla kirjoitetaan oluen raikkaan ja mausteisen luonteen johtuvan korianterista sekä muista mausteista ja yrteistä. Tätä on saatavilla pikkupullossa myös Alkosta.

La Trappe Tripel
8,0% | Vesi, ohramallas, glukoosisiirappi, humala, hiiva

 

La Trappen pullot miellyttävät omaa silmääni jotenkin erityisen tyylikkäinä kohokuvioineen ja kaikkineen. Kirkas oranssihtava tripel kaatuu lasiin runsaasti vaahtoavana. Tuoksu on juurikin niin huumaavan hedelmäinen kuin muistinkin sen olevan - belgihedelmää toiseen potenssiin ja korianterimaista sekä pippurimaista mausteisuutta. Saisonin kaikuja hienossa tripelissä. Suutuntuma on aluksi voimakkaan hiilihappoinen ja se tekee oluesta turhankin purevan tuntuisen, vaikka humalan katkeruutta ei liiemmin olekaan. Tämä kuitenkin asettuu nopeasti oluen hetken seistyä ja sen jälkeen homma onkin silkkaa juhlaa. Maussa on kuivattuja hedelmiä aprikoosista banaaniin sekä lisäksi raikkaampaa päärynänkuorimaista "belgihedelmää" ja taustavaikuttimena sellaista hunajaista makeutta, joka ei suutuntumassa millään tavoin toimi raskauttavana tekijänä. Jälkimaussa on tuntuvaa mausteisuutta, jossa on korianterimaisen purevia ja kevyen pippurimaisiakin sävyjä. 

 

 

Todella raikas tripel, yksi hedelmäisimmistä ja raikkaimmista joita olen maistanut - ja niitä on "muutamia". Erinomaista kerrassaan. Ison pullon juomisessa ei ole minkäänlaisia ongelmia. Joskus taisin mainita tämän olevan sellainen tripelien Duvel, eli petollisen juotava, kepeän tuntuinen, mutta kuitenkin vahva ja varteenotettava - ja lisäksi vieläpä mauiltaan runsas, jota Duvelista ei välttämättä voi sanoa. Duvel on toki hyvä ja hieno olut, mutta lopulta aika suoraviivainen. Tästä löytyy syvyyttä ja kerroksiakin. Lämmetessään löytyy jopa hieman lakritsaisiakin sävyjä, mikä ei sekään belgioluissa mitenkään vierasta ole. Hiivan tuottamaa luultavasti. Ei pettänyt tälläkään kerralla. Pieni, iso, vanha, tuore. Ei väliä. La Trappe Tripel toimii!

Isot belgit: Chimay Grande Réserve 2018 (Blue)

Isojen belgien parissa jatketaan ja panimona edelleen Chimay, jonka tripelistä Cinq Centsistä kirjoitin viime viikolla. Panimosta tuli siinä yhteydessä jo kirjoitettua, joten toiston välttämiseksi ei mennä samoihin aiheisiin nyt. Omistamistani kirjallisista lähteistä Roger Protzin Heavenly Beer, joka tosin on jo vuodelta 2002, kertoo maltaina toimivan vaalean pilsner maltaan ja humalina saksalaisen Hallerthaun ja amerikkalaisen Galenan. Samat humalat kuin tripelissä siis. Oluen tummemman värin olisi tässä tapauksessa tultava lisätystä sokerista / sokerisiirapista. Vuoden 2009 Good Beer Guide Belgium arvelee 30% kaikesta mäskin sokerista tulevan muista kuin maltaista (lisätyt sokerit / tärkkelykset) ja  kaiken panimon käyttämän humalan olevan ekstrakteja, eli panimossa ei käytettäisi ollenkaan kukintoja tai pellettejä. Chimayn hiivakannan kerrotaan byo.com sivustolla olevan samaa kuin kotipanijoillekin saatavilla olevat Wyeast 1214 Belgian Ale tai White Labsin WLP500 Trappist Ale.

 

Vahvin ja legendaarisin Chimayn trappisti-oluista on tämä Blue tai isosta pullosta ihan vaan Grande Réserve. Tämä tuli nettitilauksestani tänä vuonna ja oli ilahduttavasti siis jo valmiiksi 2018 vuodelta eli ikääkin on tälle oluelle sopivasti. Aivan nuorena olen tämän todennut olevan jokseenkin hyökkäävä ja se sitten iän myötä asettuu paremmin uomiinsa pehmeämmäksi ja eheämmäksi kokonaisuudeksi.

Chimay Grande Réserve 2018
9% | Vesi, ohramallas, sokeri, vehnätärkkelys, humala, mausteet, hiiva

Punaruskean oluen ylle nousee beigevivahteinen vaahto joka gobletin päällä kestää pitkään. Tuoksun kuivatun hedelmäinen ja hieman rusinainen aromikkuus merkitsee minulle kotiin paluuta. Tätä on nimittäin juotu aiemminkin. Joskus Carlsbergin pilsnerilasista kun ei mistään oluttyyleistä vielä mitään ymmärtänyt ja myöhemmin sitten ihan aidosta Chimayn lasista niin kuin nytkin, mutta aina se on hyvältä maistunut. Rakkaus tosiaan syttyi jo ihan harrastuksen alkumetreillä, eikä silloin tosiaan muuta tiennyt kuin sen että Chimay on muuten sitä tummaa olutta ja aikalailla hyvääkin. Tuoksussa on mausteisempikin särmä, mutta kirjallisten lähteiden mainitsemaa erityistä humalaisuutta en tästä löydä. Tripelistä sen vaivatta löytää, on jotenkin selvemmin esillä siinä. Joskus tässä viehätti sellainen tietty pehmeys ja vahvuuteen peilattuna vaivaton nautittavuus. Pehmeyttä en enää niinkään allekirjoita, sillä ikääntyneessä isossa pullossakin tuntuu nykyään olevan hiilihappoja melkoisesti ja terävämmän mausteista särmää ja katkeruuttakin lopussa jokseenkin tuntuvasti. Potkua siis ja makua, mutta sittenkin huomattavasti yksioikoisemmin kuin esim. St. Bernarduksen Abt 12:ssa. 

 

Ei tässä nyt tunnu olevan sellaista moniulotteista syvyyttä. Hyvää toki, mutta ei edes lähellä erinomaista. Klassikkostatus on ilman muuta ansaittu aiemmilla meriiteillä, mutta odotin tälläkin kertaa parempaa ja siksi tämä tuntuu nyt pienoiselta pettymykseltä. Jos valita pitäisi, niin Chimayn sijaan olisin tässä tapauksessa ottanut ennemmin vaikka Gulden Draakin - ja se on tilanne, jota ei ennakkoon oluita nettikaupan koriin valitessa mitenkään olisi pystynyt itselleen perustelemaan. Hyvä olut  siis, mutta ei tällä kertaa tunnu maineensa veroiselta. Parhaat maut saa esiin vasta kun olut on seisonut pitkälti tunnin avoinaisessa pullossa ja liialliset hiilihapot ovat asettuneet. Silti vahvuus tuntuu hieman läpi, vaikka esim. paremmin vahvuutensa kätkevän Gulden Draakin prosentteihin jää vielä matkaakin.

Isot belgit: Chimay Cinq Cents (Tripel)

Jätin helmikuussa tässä blogissa Tripel Karmelietilla startanneen Isot belgit -sarjan tauolle kun korona iski ja kotimaiset pienpanimot joutuivat ahdinkoon. Ei tuntunut siinä tilanteessa reilulta hekumoida netistä tilatuilla oluilla. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että etämyyntiä ei suomalaisille panimoille, edes pienille, vieläkään ole sallittu ja tuskin sallitaankaan, niin kauan kuin poliitikot haluavat väkisin pitää Alkon huojuvasta monopolista kiinni. Käykäämme nyt siis taas vastarintaan Alkoa vastaan etämyynnin puolesta ja jatketaan tätä isojen belgien läpikäyntiä. Seuraavat osat tästä sarjasta on herkuteltu parempiin suihin jo kevään aikana, mutta sen verran voin paljastaa, että tuorettakin on tulossa.

Nyt sitten lähemmässä tarkastelussa aito trappist-tripel Chimay Cinq Cents. Pikkupullossa alaotsikkona taitaa olla ihan vain triple, mutta isossa pullossa Cinq Cents. Molemmissa kuitenkin sama valkoinen etiketti ja samasta oluesta on kyse. Olut valmistetaan Chimayn kylässä sijaitsevassa l'Abbaye Notre-Dame de Scourmontin luostarissa Belgiassa, hyvin lähellä Ranskan rajaa. Panimolla on kokoa, sillä wikipedia tietää siellä valmistetun 12 miljoonaa litraa jo vuonna 2005. Nykyään luultavasti enemmänkin.

 

Oluen valmistus tapahtuu luostarin alueella, mutta pullotusta varten oluet kuljetetaan tankkiautolla Baileuxiin 12 kilometrin päähän panimolta. Siellä moderni pullotuslaitos tuuttaa jopa 40 000 (pikku)pulloa tunnissa ulos. Niin pienet 0,33-litraiset kuin nämä isommatkin jälkikäytetään pullossa tuoreella hiivalla ja kypsytellään vähintään kolmen viikon ajan ennen myyntiin laskemista. Roger Protz tietää Heavenly Beer kirjassaan kertoa humalina käytettävän Hallerthauta ja Galenaa. Edellinen iso Cinq Cents tuli korkattua elokuussa 2018 ja nyt mennään taas.

Chimay Cinq Cents
8% | Sisältää ohra- ja vehnämallasta | korkissa vuosi 2019

Kirkas, vaalean kultainen olut, joka vaahtoaa kuohkeasti. Tuoksussa on tuttua "belgihedelmää" sekä mausteisuutta ja tripelien mittapuulla varsin tuntuvasti jalohumalaistakin tuoksua. Selvästi mausteisempi ja humalaisempi kuin esim. Tripel Karmeliet tai Westmalle Tripel. Maussa on alussa makeampi vivahde - hieman kandisokeria ja hunajaa, mutta lopussa taas katkero ja mausteet pyyhkäisevät homman nautinnolliseen tasapainoon. Alkoholi on täysin piilossa ja tavara on todella helposti juotavaa. Hieno raikas hedelmäisyys jatkuu alusta miltei loppuun asti ja pitkä jälkimaku on peräti hieman pippurinen. Isoa pulloa on hieno siemailla kaikessa rauhassa. Lämmetessä katkero vielä korostuu ja jälkimausta löytyy hieman anismaisuuttakin. Hieno olut tämä edelleen on. Maistuu niin kesällä kuin talvellakin ja niin janoon (voi toki olla petollista) kuin nautiskeluunkin.

Maistossa Hiisi Kuu ja Huu "rypäleoluet"

Jyväskyläläinen Panimo Hiisi on julkaissut kaksi rypäleillä maustettua olutta. Toinen on pale ale valkoviinirypäleillä ja toinen old ale punaviinirypäleillä sekä hapankirsikalla. Itselleni valkoviinit ovat aina olleet hankalasti lähestyttäviä, joskin tarkemman tuttavuuden teko niiden kanssa on myös jäänyt vähäiseksi. Punaviiniä saan juoduksi paremmin. Aina välillä sitä haluaa haastaa itsensä ja ostaa jotain vähän erikoisempaa maistoon. Tässä siis tulee.

Hiisi Kuu White Wine Pale Ale

8% | 17 IBU | Vesi, ohramallas, riisihiutale, valkoviinirypäle, humala, hiiva 

 

 

Nyt jotain vähän normaalista poikkeavaa. Tässä on laitettu pale aleen rypäleitä mausteeksi ja riisihiutaleita vielä makua kuivattamaan ja keventämään, kenties. Maistetaas. Kirkas kultaoranssi olut, joka muodostaa ylleen vähäisen vaahdon. Pullokaan ei avattaessa kauheasti sihahtanut, joten ehkä vähähiilihappoista viinimäistä tunnelmaa on tarjolla. Tuoksussa on toki rypälemäisyyttä, mutta myös mukavasti humalaisuutta ja hieman mausteisuuttakin. Maku on niin ikään aromaattisesti humaloitu ja loppua kohden kauniisti kuivuva ja "rypäleistyvä". Rypäleet maistuvat myös mehukkaan hedelmäisiltä, joten hyvät fruitit on olueen saatu ja raikkauskin on näin vahvalle oluelle poikkeuksellisen korkealla tasolla - eikä alkoholia edes huomaa mausta. Nielaisun jälkeenkin vain vähäistä lämpöä. Katkeruutta on kevyesti ja se riittää kevytrunkoiselle oluelle hyvin. Suutuntumassa on vähäisestä suhauksesta huolimatta sopivasti hiilihappoja. On muuten hyvää. En oikein tiennyt mitä odottaa ja kun en valkkarista liiemmin pidä niin olin hieman varauksellinen tämän suhteen, joten yllätys oli positiivinen. Erityisesti miellyttää raikkaus ja juotavuuden kepeys - vahvuutta kuitenkin on, mutta ei sitä noteeraa. Hieno olut ja ehdottomasti sellainen spesiaalimpi tapaus, joka kannattaa kokeilla. Kaikki spessut ei nimittäin läheskään näin maukkaita ole - tai maukkaita ollenkaan.

Olut ostettu Porin Eteläväylän Alkosta.

Hiisi Huu Red Wine Old Ale

8,0% | 35 IBU | Vesi, ohramallas, punaviinirypäle, hapankirsikka, humala, hiiva

Rypälesarjan tummempi. Paljoa ei pullo suhahtanut tässäkään. Lasissa olut on läpinäkymättömän punaruskeaa ja maltillisesti vaahtoavaa. Tuoksuu hyvältä! Maltaisessa tuoksussa on sopivasti kirsikkaisuutta, tammimaista tuntua ja tanniineja. Hieman tosiaan punaviinin tuntua, joskin hapankirsikka tuntuu mielestäni rypälettä vahvempana. Mallaspohjassa vahvaa brittiläistä tuntua. Olut on suutuntumaltaan vähähiilihappoinen, keskitäyteläinen, kevyen katkera ja tanniininen. Makukin on hyvä. Hieman flandersilaisen tuntua, mutta ei yhtään niin happamasti. Tammea ja tanniineja makoisan mallaspohjan päällä. Alkoholi tässäkin täysin piilossa. Hapankirsikka elää vielä jälkimaussakin. Hämmentävän hyvä tämäkin on. 

Olut ostettu Rauman keskustan Alkosta

 

Molemmat näistä rypäleillä maustetuista hiisiläisistä siis yllättivät positiivisesti. Erityisesti vaaleampi Kuu oli mieluinen, vaikka sitä ajatuksen tasolla enemmän karsastin. Hienoja ja erilaisia, innovatiivisia jopa. Sytyn!

Olutarvio: Adnams Triple Knot Tripel 2018

Eksyinpä ohimennen Alkoon ja silmäni löysivät sieltä etiketin, jossa luki tripel. Blogiani kesällä 2018 seuranneet muistavat varmaan, että tripeleitä tuli sen kesän aikana maisteltua 45 eri sorttia, joten tyyli herättää suuria intohimoja. Tämä bongattu pullo ei sitten ollutkaan mikään perustripel vaan ilmeni brittiläiseksi, mikä lisäsi mielenkiintoa entisestään. Kymppiprossaisessa oluessa on mausteina humalan lisäksi, laventelia, jasmiinia ja appelsiininkukkaa (orange blossom). "Triple knot has been inspired by the strong tripel ales brewed in Belgium", kertoo etiketti. Vaikuttaa hyvältä. Komeassa pullossa on myös vuosi 2018 ja teksti matured for 6 months, joten lienee siis jo pari vuotta kypsynyttäkin.

 

Triple Knot

10% | Vesi, ohramaltaat, humala, hiiva, laventeli, jasmiini, appelsiininkukka.

Täysin kirkas, kuparinen ja vaahdoltaan melko vähäinen tripel. Vähäinenkin vaahto nopeasti laskee jääden vain ohueksi kerrokseksi oluen pinnalle. Tuoksu on houkutteleva. Varsin maltainen pohjavire, joka saa hienon parfyymimäisen aromikkuuden käytetyistä mausteista. Ei oikein belgihiivan tuntua, vaan neutraalimmin käyneen oloinen. Mallaspohjassa Fuller'sin vahvan Golden Priden tuntua, eli brittivibaa löytyy. Suutuntuma on täyteläinen ja pehmeä. Miellyttävän tuntuinen, vahvuutensa täysin kätkevä. Maku on maltainen ja vahvan brittialen oloinen. Appelsiinimaisuutta ja marmeladimaisuutta sekä kuivakakkumaista tuntua. Hyvä runsas mallaspohja. Ei oikein löydy sellaista belgialaisen tripelin tuntua, eli belgihiivan käymisessä tuottamat esterit puuttuvat ja niinpä olut onkin minun suuhuni brittiläsen barley winen makuinen. Matalat hiilihapot vielä korostavat runsaan maltaista vaikutelmaa. Mallaspohja on täyteläinen ja pehmeä, katkeroa riittävästi, alkoholi piilossa ja mausteet on taidokkaasti annosteltu niin, että ne tuovat sopivasti eksoottisia makuja, jotka kuitenkin pysyvät omissa lokeroissaan, eivätkä valtaa makua kokonaan. Pidän. On oikeastaan tosi hyvää. Belgityylistä tripeliä tämä ei mielestäni paljoa muistuta, mutta ehkä sellaista ei ole haettukaan. Tämähän on vain "inspired by". Maukas ohraviini, olut minun makuuni ja vielä erittäin siemailtavalla suutuntumalla.

Hieno olut siis, mutta perinteistä tripeliä etsivät tulevat kenties pettymään. Tämä on enemmän hitaasti siemailtava kuin parhaiden tripelien tavoin petollisen juotava. 

Kellarin kätköistä: Goose Island Bourbon County Stout 2009

Nyt nautitaan. Kellarista on tällä kertaa valittu se suurin ja mahtavin, se kaikista odotetuin pullo. Tämä siitä syystä, että olen tällä päivämäärällä saanut päätökseen yhden kirjaprojektin, johon on tullut kesän aikana käytettyä kymmeniä tunteja aikaa. Kyseessä ei ole olutkirja (sellaisesta olisin toki lukijoitani tiedottanut etukäteen) vaan urheiluseuramme Lapijoen Toverien 20-vuotishistoriikki. Puulaakiurheilua matalalla kynnyksellä ja nyt se on kansien välissä. Olin mukana sisällön tuottamisessa isossa roolissa ja hoidin koko opuksen taiton myös. Painoa vaille valmis. Kyllä sen parissa hikoiltiinkin.

Tällaisen urakan jälkeen mieluusti palkitsen itseni kellarini ainakin etukäteisodotuksiin nähden parhaalla oluella - Goose Island Bourbon County Stout vuodelta 2009. Etiketti kertoo tarkan päivänkin. 10.2.2009, pari kuukautta ennen kuin toiseksi vanhin lapseni syntyi. Näihin merkkipaaluihin aina peilailen.
 

Ainesosaluettelo ei kerro muuta kuin sen että, sisältää ohramallasta. Siitä en ole yllättynyt. Joka tapauksessa kyseessä on bourbontynnyreissä kypsynyt ja laajalti arvostettu herkku. Olen tästä blogiin raportoinut vuonna 2011, jolloin kyseessä taisi olla saman erän toinen pullo (muistelisin ostaneeni kaksi joskus). Arvosana silloin 10-/10 parin vuoden ikäisestä pullosta. Maistelin Bourbon Countya, mutta toki eri vuosikertaa myös Testo-Teron kanssa Beer Hunter'sissa Porissa joskus 2016 tienoilla ja mainiota oli silloinkin. Pieni pelko on, että tämän oluen maaginen täyteläisyys ja pehmeys olisi ikääntymisen myötä mennyt ohuempaan ja ehkä soijakastikemaiseen suuntaan... mutta, maisto sen ratkaisee. Korkataanpa siis.

 

 

Sysimustaa ja käytännössä vaahdotonta olut on. Tuoksussa bourbonin tynnyri ja vanilja kohtaaat paahtomaltaan, mutta ei enää niin suklaisesti kuin muistelen vaan tiukemman lakritsaisena. Pysynyt kuitenkin hyvänä, ei pienintäkään oksidoitumisen sävyä. Tynnyri tosi vahvana tuoksussa - ennen niin maaginen balanssi ehkä hiukan karannut. Suutuntuma on kuitenkin pysynyt varsin täyteläisenä ja sitä kautta makukin toimii. Täysin kunnossa on edelleen, vaikka siis huikeat yli 11 vuotta kypsynyt pullossa! Kuivunut toki on, eikä ole niin pehmeä ja miellyttävä kuin tuoreempana, vaan ikä alkaa jo painaa. Tynnyrikypsytyksen bourbon on voimistunut eikä tamminen vaniljaisuus enää yhdy maagisesti maltaan makeuteen, vaan lopputulema on kuivempi ja alkoholisempi. Tämä erä oli varmasti parempaa 2011, kun viimeksi maistoin, mutta ei tämä missään nimessä huono ole nytkään. Päinvastoin. Kaikki imperial stoutit eivät parhaimmillaankaan ollessaan yllä tällaisiin sfääreihin. Makuja löytyy aina konvehtien ja kahvien kautta lakritsiin, suolaisuuteen, tuntuvaan katkeroon ja runsaan bourbontynnyriseen lämpimään lopetukseen asti. Viinainen tai liian alkoholinen tämä ei edelleenkään ole, vaan ajan myötä jo ohentunutkin runko kantaa edelleen. Odotin vanhojen muistikuvien mukaan jotain spektaakkelimaista, mutta sainkin vain oikein hyvää ja miellyttävää. Sekin lienee tämän ikäiselle jo hieno suoritus. Vaikka olut ei enää ehkä parhaassa terässä ollutkaan, niin se joka tapauksessa ajoi hyvin asiansa - oluen parissa tuli käytyä läpi mennyttä kirjaprojektia ja fiilisteltyä ainakin omasta mielestä onnistunutta lopputulosta. Kun oluen nauttimisen jälkeen on hyvä ja rento olo, niin eikö se silloin lasketa onnistuneeksi? Sellaiseksi tämän itse nyt lasken, vaikkei tämä paras versio kyseisestä oluesta ollutkaan - itse kun kuitenkin nautin täysin siemauksin.

Kotiolutta: Panimo Duuni Isä Vajari (Isä Överi erä 2)

Jyväskylän alati aktiiviselta kotipanimoduolta maistoon nyt Isä Vajari, joka on ensi kertaa joulukuussa 2018 maistamani Isä Överin toinen erä. Nimi johtuu siitä, että aiempi eli Överi kävi aina 14% asti, kun nyt vahvuus on asettunut Rochefort 10:n lukemiin reiluun yhteentoista. Se menikin sopivasti, sillä tämän vuoden toukokuussa maistamani miltei kaksivuotias Isä Överi oli maultaan mukavasti Rochefortin oloinen. Nyt sitten ilahduttavasti alkukesästä sain taas kaksi pulloa tätä toista keittoerää eli Vajaria. Olen malttanut tähän asti odotella maistoa, mutta nyt tuntuu siltä, että iltasiemailu vahvemman belgityylisen parissa olisi paikallaan. Resepti näyttää pysyneen pääpiirteittäin samana. Olut on pullotettu 6.3.2020, eli kypsynyt pullossa noin viisi kuukautta, suht saman verran kuin ensimmäisenkin erän kohdalla ensimaiston aikaan.

Isä Vajari

11,5% | 78 IBU

Maltaat: Pale Ale, Abbey, Carabelge, Vehnä

Humalat: Perle, Columbus

Hiiva: Safbrew BE-256 + WLP099

Muuta: Korianterinsiemeniä, Bitter orange peel, Kandisiirappi ja sokeri.

Tekijän kommentit:

"Yritettiin toistaa Överi, mutta jostain syystä tällä kertaa liemi ei käynytkään ihan niin kuivaksi kuin aiemmin. No, ei tuo kehnolta maistu ja kypsytys parantanee entisestään."

Pullo aukeaa suhahtaen ja kaatuu Chimayn goblettiin keskiverron vaahtoavasti. Vaahto on pitkäkestoinen. Tuoksussa onkin oikein hedelmäkakkuinen meininki appelsiininkuorisine ja sokeroidun banaanisine piirteinen. Aidon belgin tuntua. Vahvaa, mutta silti maagisesti jotenkin raikasta. Jälleen tulee mieleen enemmän Het Ankerin Gouden Carolukset kuin se Rochefort, aivan kuin Isä Överistäkin tuoreena. Hyvä tuoksu jo nyt. Maku on ehkä enemmän asettumaton, joskin hyvä sekin. Runkoa ja makeutta on tyylille epätyypillisen paljon, mutta onneksi juuri tämä on se puoli, johon kypsytys yleensä nautinnollisimmin vaikuttaa. Mallaspohja on runsas ja täyteläinen. Vaikeasti kuvailtava. Ei ole toffeinen, ei suklainen, mutta jotenkin leivosmainen. Makea, ehkä hieman limppuista doppelbockin tuntua. Mausteet ovat presiis. Appelsiininkuoret ja korianteri sekoittuvat hiivan käymisestereihin ja kokonaisuuteen muutenkin niin saumattomasti, että resepti tuntuu vuosikymmeniä treenatulta. Suutuntuma on täyteläinen ja keskiverrosti hiilihappoinen. Jälkivedossa nielaisun jälkeen on edelleen varsin runsaasti makeutta ja se tekee oluesta nuoren, hieman kypsymättömän tuntuisen - ja sellainen tämä toki onkin. Ei vielä parhaimmillaan. Vuosi tai kaksi kellarissa voi olla liian vähän. Tämän kohdalla harkitsisin ehkä jopa pidempää kypsytystä, mutta kukapa näistä tietää. Näin nuorena tosiaan belgiksi tuhti ja makea, mutta jos kalibroin kesken kaiken maistelutilani vaikka barley winen suuntaan niin hitaasti nautiskeltava herkkuhan tässä on. Vahvuus on täysin piilossa maun puolella, mutta nielaisun jälkeen rintaan laskeutuu miellyttävä pitkäkestoinen lämpö. Katkeruutta spekseissä paljon, mutta maistossa se peittyy loppuvetoa lukuun ottamatta miltei kokonaan. Pitkällä jälkimaussa varsinkin hiivojen sekaan kaatamisen jälkeen myös lakritsaisuutta tai lakritsijäätelöä, joka ei belgeille sekään epätyypillistä ole. Imperial stouteista poiketen tosin tässä tapauksessa hiivasta, ei maltaista tullen. Kehittymisen kannalta erittäin lupaava aihio ja aivan nautittava olut jo näin nuorenakin. Överin taianomaisiin tunnelmiin tältä keväältä ei nyt vielä päästy, enkä sitä odottanutkaan, mutta maistellaan toinen pullo taas joskus kunnolla kypsyneenä ja palataan asiaan sitten.

Kiitokset Duunille tästä!

 

Saisonia uutteesta: Reittausblogi Kuuppa Saison

Tempaisin tuossa kesäjuomaksi saisonin marketista löytyvällä Coopersin uutteella. Maustoin persikalla ja keitin myös humalaa sisään. Uutepakkauksen hiivalla heitin vesilintua ja vierre sai maistaa Lallemandin erinomaista Belle Saison hiivaa.

Eräkoko: 10 litraa

Uute: Cooper's Lager

Hiiva: Lallemand Belle Saison

Humalat: Valitse vapaasti (itse käytin Mandarina Bavaria, Hallerthau Saphir ja Saaz)

Mausteena: Persikka (säilyke)

Lisänä: 200g sokeria

Tekemisprosessi lyhyesti seuraavanlainen. Ensin lämmitetään uutepurkkia vesihauteessa, jotta sisällöstä tulisi juoksevampi. Vartin hauduttamisen jälkeen uutteesta suurin osa, noin viisi kuudesosaa kaadetaan käymisastiaan. Loput kattilaan, jossa keitellään sisään humalat ja lisätään mausteet. Pienen uutemäärän lisäksi kattilaan lisätään pari litraa vettä. Lämmitetään kiehuvaksi ja keitetään puoli tuntia. Keiton alussa Mandarina Bavariat sisään (19 grammaa minun versiossani). Ja keiton loputtua, eli puolen tunnin keiton jälkeen loput humalat (47 grammaa Hallerthau Saphir ja 30 grammaa Saaz) ja n. 250g purkki säilykepersikkaa mehuineen/sokeriliemineen kattilaan ja annetaan uuttua puolen tunnin ajan. Eli kattilaan kansi päälle ja annetaan vaan olla. Puolen tunnin odottelun jälkeen kattilan sisältö käymisastiaan, 200g sokeria perään ja sen jälkeen täytetään kylmällä vedellä 10 litran kokonaistilavuuteen asti. Sitten mittaillaan lämpöä ja kun 25 astetta on mittarissa, niin ripotellaan pussi Belle Saisonia vierteen päälle. Annetaan käydä loppuun huoneenlämmössä ja pullotellaan. Jälkikäymissokeria oman maun mukaan (itse laitoin n. 7g / litra).

Kuuppa Saison

~7,2%

Läpikuultava, syvän kultainen tai oranssihtava väriltään. Vaahto kestää pitkään. Tuoksu on tuttua Belleä omenan- tai päärynkuorimaisine ja mausteisine piirteineen. Nyt on hiiva irti ja aidon saisonmainen tuoksu on tosi. Muuta epämääräistä hedelmäisyyttä myös, ehkä sitä lisättyä persikkaa, mutta ei se suoraan sellaisenaan persikkana esiin nouse. Ei toisaalta häiritsekään - Belle ehkä söi senkin tieltään. Alkuvedossa on sopivasti runkoa ja makeutta, niin että paketti pysyy kasassa sekä katkeroltaan, että vahvuudeltaan tiukentuvaa loppua kohden. Belle käyttää oluen kuivaksi ja niin tässäkin on käynyt. Jälkiveto onkin kuivemman katkera, mausteinen ja nyt hieman selkeämmin erottuvan persikkainen. Ihan kunnon saisonia siitä sitten tuli. Katkeroa on juuri sopivasti. Vaikea sanoa paljonko tulee uutteesta ja paljonko 30 minuuttia keitetystä Mandarina Bavariasta, mutta varmaan uutteestakin hyvin tulee sillä se on tarkoitettu 23 litran valmistukseen ja itse tein vain 10 litraa eli uutteen katkero on nyt jo yli tuplat tarkoitetusta. Saison ei tosin humalan katkeruutta liiemmin edes kaipaa, koska hiiva tyypillisesti tekee purevan maun muutenkin. Tässä kuitenkin runkoon nähden sopivasti katkeroa - aromihumalat eivät sen sijaan erityisemmin korostu ja tuntuvatkin vähän hukkaan heitetyiltä, mutta kai nekin jotain tähän antaa. Seuraavalla kerralla kuitenkin aromisteeppaukset ehkä ennemmin kuivana pönttöön. Kokonaisuutena siis varsin toimiva saison, ei paljoa valitettavaa, vaikka ainahan sitä parantaa voi. Kesäisinä päivinä ja iltoina pulloja on kulunut tasaiseen tahtiin ja se on onnistuneen kotioluen kenties paras mittari - juotavaksi tehtyä ja juoduksi tullutta.

Tämä vahvistaa taas omaa käsitystäni siitä, että Belle Saisonille voi antaa miltei ihan minkä vaan kohtalaisen kelvollisen vierteen, niin kyllä se oluen siitä tekee. Ei tämäkään mestariteos ole, mutta ihan hyvää saisonia ja tosi helpolla prosessilla. Hyvää olutta siis tekee kaupan uutteillakin, varsinkin jos ja kun tuunailee oman maun mukaan.