Kellarin kätköistä: Goose Island Bourbon County Stout 2009

Nyt nautitaan. Kellarista on tällä kertaa valittu se suurin ja mahtavin, se kaikista odotetuin pullo. Tämä siitä syystä, että olen tällä päivämäärällä saanut päätökseen yhden kirjaprojektin, johon on tullut kesän aikana käytettyä kymmeniä tunteja aikaa. Kyseessä ei ole olutkirja (sellaisesta olisin toki lukijoitani tiedottanut etukäteen) vaan urheiluseuramme Lapijoen Toverien 20-vuotishistoriikki. Puulaakiurheilua matalalla kynnyksellä ja nyt se on kansien välissä. Olin mukana sisällön tuottamisessa isossa roolissa ja hoidin koko opuksen taiton myös. Painoa vaille valmis. Kyllä sen parissa hikoiltiinkin.

Tällaisen urakan jälkeen mieluusti palkitsen itseni kellarini ainakin etukäteisodotuksiin nähden parhaalla oluella - Goose Island Bourbon County Stout vuodelta 2009. Etiketti kertoo tarkan päivänkin. 10.2.2009, pari kuukautta ennen kuin toiseksi vanhin lapseni syntyi. Näihin merkkipaaluihin aina peilailen.
 

Ainesosaluettelo ei kerro muuta kuin sen että, sisältää ohramallasta. Siitä en ole yllättynyt. Joka tapauksessa kyseessä on bourbontynnyreissä kypsynyt ja laajalti arvostettu herkku. Olen tästä blogiin raportoinut vuonna 2011, jolloin kyseessä taisi olla saman erän toinen pullo (muistelisin ostaneeni kaksi joskus). Arvosana silloin 10-/10 parin vuoden ikäisestä pullosta. Maistelin Bourbon Countya, mutta toki eri vuosikertaa myös Testo-Teron kanssa Beer Hunter'sissa Porissa joskus 2016 tienoilla ja mainiota oli silloinkin. Pieni pelko on, että tämän oluen maaginen täyteläisyys ja pehmeys olisi ikääntymisen myötä mennyt ohuempaan ja ehkä soijakastikemaiseen suuntaan... mutta, maisto sen ratkaisee. Korkataanpa siis.

 

 

Sysimustaa ja käytännössä vaahdotonta olut on. Tuoksussa bourbonin tynnyri ja vanilja kohtaaat paahtomaltaan, mutta ei enää niin suklaisesti kuin muistelen vaan tiukemman lakritsaisena. Pysynyt kuitenkin hyvänä, ei pienintäkään oksidoitumisen sävyä. Tynnyri tosi vahvana tuoksussa - ennen niin maaginen balanssi ehkä hiukan karannut. Suutuntuma on kuitenkin pysynyt varsin täyteläisenä ja sitä kautta makukin toimii. Täysin kunnossa on edelleen, vaikka siis huikeat yli 11 vuotta kypsynyt pullossa! Kuivunut toki on, eikä ole niin pehmeä ja miellyttävä kuin tuoreempana, vaan ikä alkaa jo painaa. Tynnyrikypsytyksen bourbon on voimistunut eikä tamminen vaniljaisuus enää yhdy maagisesti maltaan makeuteen, vaan lopputulema on kuivempi ja alkoholisempi. Tämä erä oli varmasti parempaa 2011, kun viimeksi maistoin, mutta ei tämä missään nimessä huono ole nytkään. Päinvastoin. Kaikki imperial stoutit eivät parhaimmillaankaan ollessaan yllä tällaisiin sfääreihin. Makuja löytyy aina konvehtien ja kahvien kautta lakritsiin, suolaisuuteen, tuntuvaan katkeroon ja runsaan bourbontynnyriseen lämpimään lopetukseen asti. Viinainen tai liian alkoholinen tämä ei edelleenkään ole, vaan ajan myötä jo ohentunutkin runko kantaa edelleen. Odotin vanhojen muistikuvien mukaan jotain spektaakkelimaista, mutta sainkin vain oikein hyvää ja miellyttävää. Sekin lienee tämän ikäiselle jo hieno suoritus. Vaikka olut ei enää ehkä parhaassa terässä ollutkaan, niin se joka tapauksessa ajoi hyvin asiansa - oluen parissa tuli käytyä läpi mennyttä kirjaprojektia ja fiilisteltyä ainakin omasta mielestä onnistunutta lopputulosta. Kun oluen nauttimisen jälkeen on hyvä ja rento olo, niin eikö se silloin lasketa onnistuneeksi? Sellaiseksi tämän itse nyt lasken, vaikkei tämä paras versio kyseisestä oluesta ollutkaan - itse kun kuitenkin nautin täysin siemauksin.