Parit witit: Kronenbourg 1664 Blanc ja Hoegaarden

Nyt maistoon sitten kaksi luultavasti isointa mitä witbierien maailmaan tulee. Hoegaarden on käytännössä tyylin kantaisä, siis ollut aikoinaan, nyt reseptiikka on tietysti erilainen ja tuote täysin teollinen. Kronenbourg on taasen brändiltään ranskalainen, mutta olutta valmistetaan monissa saman konsernin panimoissa ja Suomen markkinoille olut tulee Puolasta. Ennen Venäjän aloittamaa sotaa olutta valmistettiin myös Pietarissa. Molemmilla on oma tunnistettava pullomalli ja Blancia saa myös tölkkitavarana.

 

 

Otetaan ensin maistoon puolanranskalainen Suomessa Sinebrychoffin ”salkkuun” kuuluva olut. Se että olut kuuluu koffin jakeluun tarkoittaa samalla sitä että ravintolajakelukin on laaja.

Kronenbourg 1664 Blanc

5% | Vesi, ohramallas, vehnä, glukoosisiirappi, aromaattinen karamelli, aromi, humalauute, makea appelsiininkuori, korianteri.

Ainesosia näemmä löytyy eikä kaikki kovin mairittelevia - aromiahan ei olueen normaalisti tarvitse lisätä vaan sitä tulee ihan siitä panoprosessista jolla olut valmistetaan. Tällainen megabrändi tietysti on täysin teollinen tuote ja koffin sivujen mukaan jopa suodatettu, joka witbierin tapauksessa on hämmentävää. Kirkasta olut ei kuitenkaan ole vaan ihan asianmukaisen utuisaa ja kaunis kuohkea vaahtokin rakentuu. Tuoksussa on sitruksisuutta ja korianterisuutta aika reilusti. Vehnäisyyttä nousee taustalta. Ihan ok tuoksu, jossa oikeita elementtejä. Maku on kyllä sitten tympeämpi. Mausteet siinäkin selkeinä mutta suutuntuma on aika ohkainen ja maku hieman jopa pahvimainen. Tässä on joku sellainen tietty alkoholittoman vehnäoluen sivumaku, jota en oikein osaa kuvailla. Ei kuitenkaan siis oikein lähde lentoon, mutta kyllä tämän nyt aurinkoisella säällä ihan mielellään juo. Kovin kaukana ollaan tyylin kärjestä, se on ihan selvä juttu. En ollut tätä mielestäni aiemmin maistanutkaan, eikä toista kertaa välttämättä tarvitsekaan.

Hoegaarden 

4,9% | Sisältää ohramallasta ja vehnää

 

Mausteina tässäkin pullon mukaan korianteri ja appelsiinin kuoret ja maltaisen lisäksi sokeria hiivalle tuo myös glukoosisiirappi. Ulkonäkö tutusti kellertävä ja runsasvaahtoinen. Tuoksu Blanciin verraten huomattavasti vehnäisempi ja mausteiltaan lempeämpi, mutta samalla tämä on myös huomattavasti raikkaamman aromaattinen - jopa sellainen parfyymimäinen. Suutuntumassakin iso ero ja edelleen Hoegaardernin hyväksi. Täyteläisen ja pehmeän vehnäistä, mutta ei liian makeaa saati raskasta vaan juuri oikeanlaisessa hienovaraisessa balanssissa. Raikkautta ja kepeyttä, mutta kuitenkin hyvin runkoa - kunnollisen witbierin tuntua, sellaista aitoa eleganssia. Ai että, kyllä tämä on hyvää. Hyvyys vielä korostuu kun maistellessa muistaa juuri nautitun Blancin, joka tuntuu nyt entistä kehnommalta. Hoegaardenin klassikkostatus on kiistaton ja taso on pysynyt edelleen korkeana. Ei voimakasmakuisin eikä kaikkein paras, mutta kunnollinen tämä on. Tuokaa litra, tuokaa vaikka kaksi!

Näiden kahden välillä ei siis oikein kilpailua saatu kun ero on lopulta todella suuri. Toinen kehno, toinen erittäin hyvä.

 

Aiemmin maistellut parit witit:

Huyghe Floris & Mufloni Blanche